Perkele että jotkut osaa kirjoittaa! Oikein helmi pipsahtaa silmäkulmaan, kun mietin paria taannoin julkaistua lehtijuttua.

Ekanakin, muistattehan henkilön/käsitteen Sir Vili? Tai siis nykyään sir Vili -vainaa. Jokatapauksessa, noin vuonna 1996 NYT-liitteessä julkaistiin sir Vilistä, hänen ajatusmaailmastaan ja puuhistaan haastattelu. Siihen aikaan sir Vilin sovinistiset asenteet ja toimet oli juntattu maanrakoon sellaisella perusteellisuudella, että jos ois päätoimittaja sanonut mulle että teepä juttu äijästä, niin hätäkakkahan siinä ois tullut. Tee juttu, SIR VILISTÄ?? Silkkaa ammatillista itsemurhaa, EN VOI!

Vaan mitäpä teki toimeksiannon saanut toimittajakaksikko? Tökkäsivät volat eleveniin ja menivät nöyrinä oppipoika-asenteella sir Vilin tykö. Että kun nää oot tommonen maailmanmies ja kaikkee, niin miten nää niitä naisia ja hyvinkö pisnes pyörii. Että ohhoh, eipä ois tajuttu! Ja hieno on, ja kerrokko vielä tarkemmin. Ja sir Vilihän kertoo. Meinaan tuli semmoinen patologin raportti siitä jutusta ettei oo tottakaan! Nauroin silmät vesissä ja ekaa kertaa laitoin lehteen oikein palautteen, että olipa pojat löytäneet näkökulman, lujasti onnitteluja vaan ja tuopin tarjoisin jos oltais läsnempänä.

Tietenkin osa (iso osa!) lukijoista oli ottanut jutun tosissaan… ei armoa Siperiaan…! MITEN paljon yli pitää kirjoittaa, että keskiverto-nytinlukijalta ei pöllähdä yli hilseen? Palautetta ropsahteli sen verran taajaan, että siitä taisi olla seuraavasa Nytissä jonkinlainen koostekin. Vasta siitä tajusin, että huumori ei ollutkaan mennyt perille kaikille.

Enivei, toinen lehtijuttu joka on jäänyt mieleen. Tämä on paljon viimeaikaisempi, ja nyt myöntää täytyy, että en muista oliko HS:n Kuukautisliitteessä vai oliko Imagessa. Sama se! Hyvä juttu on hyvä juttu. Oli lähdetty seuraamaan ja kirjaamaan erään nuoren tytön lähtöä iskän ja äiskän kotoa ja hänen oman uran tai suunnan etsimistään. Koko teksti oli mukaansasieppaavasti kirjoitettu, eikä ollut niin mitään väliä sillä, että jonkun likan elämä nyt niin kiinnostaisi, oli vaan mukava lukea hyvä juttu. Ja sitten lopussa paljastui, että itse asiassa kyse oli silloisesta Miss Suomesta, Noora Hautakankaasta. Äppästys! Mutta nii-in, mitäs ne nää suomalaiset julkkikset, eihän ne paljon sen kummepia varmaan ole. Se vaan oli aika hauska, kun Hautakankaasta oli leivottu jotain sopimusmissiä ja ihmetelty kuin se on niin tavallisen näköinen, ja sitten kun ilmestyy tällainen juttu joka “pudottaa” Miss Suomen tavallisen tattiaisen “tasolle”, niin homma kääntyykin Nooran – ja kirjoittajan! – eduksi. Koska hiton hyvää palutettahan tämäkin juttu sai. Loppuylläri on hyvin pohjustettu ja rakennettu.

Loppuylläritekniikkaan (anteeksi heti mahd. broilerispoileri) perustuu viimeisinkin näkemäni Megalomaanisen Hyvä Lehtijuttu. Uusimmassa Kuukautisliitteessä Stiina Kiiveri kirjoittaa jännistä hetkistä vastasyntyineiden teho-osastolla. Samaan aikaan tapahtuu kahtaalla: on vastasyntynyt tyttövauva Määttä, jolla on vakava epämuodostuma sydämen alueella, ja tämä vaatii tietenkin nopeata leikkausta ja hillittömän tarkkaa valvontaa ja hoitoa; ja samaan aikaan ihan siinä vieressä on nousemassa Tehyn työnseisaus joka uhkaa pysäyttää koko projektin, meinaten koko maan sairaanhoidon. Mutta jutussa on tämä jo sinänsä tunteisiin vetoava fokus, täysin avuton jatkuvassa kuolemanvaarassa oleva natiainen. Jälleen asialla on ammattikirjoittaja eikä kukaan muu, sillä hän sai tekstiin huiman jännitteen ja samalla sitä kuitenkin luki kyyneleet silmissä. Viimeisellä rivillä pajastui, että tyttövauva Määttä on kirjoittajan oma lapsi, ja “äiti”-hahmo superliikuttavassa tekstissä oli siis koko ajan ollut kirjoittaja itse. Kyllä alkoi itkettää ihan oikeasti isoakin ihmistä. Hitto, miten hyvin kerrottu tarina taas kerran. (Sniif…)

Niin että hattu vaan pois päästä tämmöisten juttujen ja kirjoittajien kohdalla. Itse en olisi selvittänyt yhtään noista tehtävistä.