Näistä alettiin

Normaali

Ekoja muistojani televisiolähetyksistä on Danny Kaye Show ja Speden ohjelmat. Muistaakseni jo ennen 50 pientä minuuttia oli Speden saluuna. Speden tyypit oli vain hauskoja, mutta Danny Kayen kanssa halusin isona naimisiin. Ihastukseni hauskoihin miehiin on jatkunut siis lähes vaippaikäisestä saakka. Olkoot vaiks köyhiä, rumia ja homoja, kunhan ovat eivät ole tosikkoja eivätkä tyhmiä :-]

Elokuvista muistan vain pätkiä – tietenkin – sellaisista kohtaa, joissa oli jotain muistamista. Vanhin muisto on jostain Jerry Lewis -komedista, jossa Jerry ja joku toinen kundi alkavat juuri paneutua vähäpukeisten tanssijattarien napanappien ongelmiin, kun isä käski nukkumaan. Damn! En yhtään ymmärtänyt! KESKEN LEFFAN! Ei ihme, että eräs käy elokuvissa mieluiten yksin vielä viisikymppisenäkin.

Jossain niissä main esitettiin telkkarissa myös Niagara, josta muistan lähinnä blondin nimeltä Marilyn jossain kamalissa vaikeuksissa Niagaran putouksilla, vettä ja kylmää joka puolella.

Jopa pennun mieleen jätti vaikuttavan visuaalisen muiston Bergmanin Seitsemäs sinetti, kohdassa, jossa Kuolema pelaa shakkia jonkin ihmistyypin kanssa. Finessit toki jäivät käsittelemättä vielä näissä ikävuosissa. Kunhan nyt vaan jotain jännää tapahtui, oli pointti. Vähän saattoi pelottaa se Kuolema.

Ahdistavia kokemuksia alle kymmenvuotiaan elokuvavirrassa oli muistettavasti kaksi: eka oli Bunuelin The Exterminating Angel (ei mitään hajua suomenkielisestä nimestä), jossa illallisvierat jumiutuu taloon ilman mitään järjellistä syytä. Arvatkaa ottiko koppaan pientä ihmistä, joka oli tottunut kokonaisiin tarinoihin ja satuihin – alku, keskikohta ja loppuratkaisu. Ei oikein soveltunut tässä lajityypissä! Toinen painostava kokemus oli Volcano, pääosassa Anna Magnani. Tylyä kyytiä se tulivuoren rinteellä ryömiminen. Onneksi itellä oli riisipuuroa ja kanelia kupissa. Silti emppa meinasi tulvia yli.

Kuvittelen, että nämä välähdykset on kaikki peräisin 1960-luvulta. Myöhemminkin porukan tapana oli liimautua television ääreen ja katsoin elokuvia todella paljon jo 1970-luvulla. Oli varsin reilulla kädellä ihan käsitettävää huttua, esim. kaikki musikaalit, jenkkiläiset romanttiset komediat ja Hitchcockit. Pikkasen joutui miettimään ja kelaamaan kaverienkin kanssa esim. sellaisia kuin Rosemaryn painajainen ja Kauhun kilometrit. Ja näitäkös kelailuja oli sitten mukava muistella seuraavalla vuosikymmenellä samanikäisten opiskelukaverien kanssa, jotka oli purreet tyynynkulmaa ihan samojen leffojen kohdalla :-D Jepjep, se oli sitä yhtenäiskulttuurin aikaa…

5 responses »

  1. Danny Kaye on juurtunut minunkin muistiini. En tainnut suunnitella avioliittoa silloinkaan, mutta olin kai vähän ihastunut :) Loistava määritelmä kiinnostavasta miehestä!

  2. KAIKKI muistaa Vaimoni on noidan! Tietty :) Entäs Lucy Show? Me Tammelat? *mrrmphmph* Minut käskettiin nukkumaan kesken Notre Damen kummituksen! Että näkersi kuin pientä käpyä! Yritin kurkkia vielä taakseni, mutta käsky kävi – ei voinut mitään.

  3. Mä muistan nuo kaikki, paitsi Notre Damen katsoin vasta ihan aikuisena (Laughton kummituksena, eli siitä vanhasta varmaan puhutaan?). Yks kummitusleffa oli musta pentuna ältsin hieno, sillä siinä oli läpikuultava kummitus ja linna: http://www.imdb.com/title/tt0026406/ Kummitus muuttaa länteen.

    Mä en ikinä saanut katsoa Peyton Placea. Että olin hukassa!

Sisään vaan, on siitä isompikin tullut!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s