Sata syytä olla tyytyväinen!

Normaali

Sain itseni pungerrettua perjantai-iltana ulos. BAARIIN. Ihme! J. Aholan keikka. Pakko voittaa laiskuus!

J.Ahola, se on kuulkaas kaunis mies. Kattokaa sen naamaa ja pökrätkää. Jesssstas.

(pöllitty kuva)

(pöllitty kuva)

Ja karismaattinen. Osaa laulaakin; maneereja tietysti on mutta kellä esiintyjällä ei. Mikä parasta: keikka alkoi 19, tarkoittaa sitä että ihmisvanhus saattaa olla kotona jo 21. Eikä edes pääsymaksua. NÄIN JUURI tään pitää mennä! Parasta oli tietty, että sain itselleni myös järkättyä esteettömän näköalan esiintyjien nurkkaan, ja samalla sain oman pöydän.

Aholan takia kävin nyt Stonesissa ekaa kertaa, en ehkä viimeistä. Poke ja tarjoilijat oli suunnattoman ystävällisiä. Poitsu, joka toi mulle kasvisburgerin, taputti käsivarttani mennen tullen. Tirsk! Ei ehkä ihan hetero, ei mua hetskut paljo taputtele ;-] Ja typykkäinen myöhemmin kysyi, onko ilta mennyt kivasti ja tulinko ihan keikan takia. En peitellyt, että ilta meni tosiaankin plussamerkillä koko matkan.

Ajatelkaa, jos olisin sellainen uuvatti, joka ei osaa mennä yksinään mihinkään – niinpä olis tämäkin jäänyt kokematta. Ja moni muu huippujuttu. Zepa laaavs J.Ahola :-))

(täs pätkä huonoo videoo)

Loput viiskyt syytä olla tyytyväinen toimitti myös suomalainen mies, yllättävää kyllä. Vahingossa otin kirjastosta Hannu Raittilan uuden kirjan Terminaali. Olisko takakannen teksti ollut jotenkin puolilupaava vai mitä, ihan hirveesti en ole suomalaisia kirjailijoita harrastanut, kun niistä ei ikinä tiedä, onko päästy irti sota-kärsimys-nälkä-kärsimys-viina-kärsimys-idiotia-kärsimys -osastosta. No kuitenkin, Raittila toimitti eteeni kiehtovia kehitelmiä, esim. tämä lentokenttähengaajien elististinen alakulttuuri (jonka Raittila väittää olevan totta ja tutkimustakin tehty HY:ssä – Google ei löydä…). Tosi huima juttu: tytöt alkaa lorvailla lentokentällä, tutustua työntekijöihin, autella vähän siellä täällä, ja kohta niillä on staffissa niin paljon tuttuja, että ne voi liikkua kentällä vapaasti ja siitä vielä eteenpäin, alkavat saada lentoja halvalla.

Viihtyisää?

Viihtyisää?

Raittilan kirjassa tyttökaverukset tosiaankin sitten lentelevät, ei niinkään kaupungista toiseen vaan kentältä toiselle. Mitä oudompi kenttä, sitä enemmän saa pisteitä. Erityinen onni potkaisee kun 9/11 iskee ja tyttöjen kone ohjataan USA:n ulkopuolelle Halifaxiin. Tytöt jäävät työskentelemään terrori-iskun seurauksiin Halifaxin kentälle (kaikki Kanadan kentät on täynnä koneita ja matkustajia, koska USA ei päästä mitään laskeutumaan maahan) ja sitä kautta saavat rankkaa taputusta selkään ja ihan luvan kanssa myöhemmin tekevät USAn kentillä jotakuinkin mitä lystäävät. Ja sehän vaan heille sopii!

Kirjassa on tietysti paljon muutakin, mutta tää oli itselleni kiehtovin juttu, ihan jotain uutta elämäntapaa. Veikkaan, että Raittila on myös joutunut kahlaamaan yhtä sun toista itselleen uutta, ennen kuin on saanut koko tarinan kehrättyä kasaan. Rämäkät kehut on myös saanut hän. Lukekaa linkistä oikea arvostelu, mie jään nyt mehuilemaan ihan näihin omiin lemppareihini.

EDIT Raittila ja Terminaali Areenassa

7 responses »

  1. Katos, katos. Meikäkin rakastaa Jarkkoa. Joka muuten asuu luultavasti jossain ihan naapurissani, koska törmäillään yhtenään tuossa kadulla. Kerran se jopa lauloi vastaan kävellessään.

  2. Päivitysilmoitus: Raittilan Ruuneperi | Laua ääres

Sisään vaan, on siitä isompikin tullut!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s