Kävin katsomassa Cannes-voittajan Adèlen elämä 1 & 2. Ei mikään huviretki. Hyvin surullinen leffa, osin myös hyvin tylsä. Ymmärrän esim. maailman pisimmät seksikohtaukset (oho, se yksi olikin vain kuusi minuuttia vaikka luulin että ainakin puoli tuntia!) sillä perusteella, että oli tärkeää nähdä Adèlen naaman intensiteetin ero hetero- ja homoseksissä. Mutta eiköhän olla rehellisii taas hetken aikaa: elokuva, jossa on pitkiä lesboseksikohtauksia myy vähän helevetin paljon paremmin kuin elokuva, jossa niitä ei ole. Peruskauraa, my dear Watson.
Tietenkin parisuhteista tulee lopulta meteliä, itkua, huutoa ja hylkäämisiä, mutta leffa oli muutenkin kovin iloton. Adèle kävelee läpi leffan söpönä, mutta enimmäkseen surullisen tai tyhjän näköisenä. Petihommia jynkytetään mykkinä, vailla mitään puhekontaktia, ja Adéle salaa lesboutensa sekä vanhemmiltaan että töissä. Loppujenlopuksi Emma ei pystykään kohtaamaan Adèlea samanvertaisena kumppanina, joten siitä on sitten hyvä aloittaa itkupotku-osuus.
Cannes. Mitä väliä? Voi leffa silti olla uuvuttava (KOLME tuntia!) ja masentava. Kelloonkatsomisindeksi 5.
Laua ääres 