Category Archives: matkalla

Uutta materiaa

Normaali
Pöllökalenteri

Pöllökalenteri

Mun joulukalenterissa on pöllöjä. Olen iloinen, nätti on.

Kaunista päheilyyn

Kaunista päheilyyn

Sitten tämä toinen uushankinta onkin itse asiassa lahja. Voi hyvänen aika. No, työhuonekaveri lähti Nykkiin viikoksi työmatkalle (ilmaiseksi siis, NYKKIIN) ja pyysin häntä tuomaan mulle muovikassin jostain kirjakaupasta tai museosta. Sepä riehaantuikin siitä ja sain ekanakin Strandin kangaskassin – kuten kuva kertoo: kissoja, kirjoja, takkatuli. En ehkä voi ikinä käyttää tota, koska olen niin rakastunut! <3 Mutta tää pahenee vielä. Kaveri oli käynyt meillä ja nähnyt nuo vanhat kartat mun seinällä. Nykistä se löysi oikeasti vanhan kartan (sen tuntee paperista), jossa on esitetty New York vuonna 1853. Määäää eehkäää kualen. Kirpparilta! Toi mulle sieltä saakka tämmöisen! Seuraavaksi ohjelmassa siis kehysten hankinta, tää on ihan liian maximumjeejee jätettäväksi tuohon pöydälle.

Joulu joka päivä…

Namikkaan viikonlopun päätös

Normaali

Sunnuntai jatkui myös vauhdilla. Lähettiin kamun kaa Porvooseen, paitsi ihmiskylillä käymään myös vähän kulttuuria katselemaan. Olin aika pitkään himostellut nähdä ton Taidetehtaan ja siellä olevan raflan Sinne – tuli hoidettua. Ihana ilmakin oli edelleen, mikäs tepsutellessa. Ja Porvoo jo sinänsä! Liian harvoin käyn. En edes joka kesä.

Syömään sitten. Yritettiin Gabrieliin… taas. Viimeksi tammikuussa, kun se oli rempassa. Taas tuli mustaa kättä: täyttä on. Eipä muuten tullut mieleenkään varata paikkaa raflasta sunnuntai-iltapäivänä. Kamu sävelsi reitin meille kummallekin tuntemattomaan paikkaan jossain meren tuntumassa: Kalkkirannan Kievari. Tömähdettiin maalaiskylän rustiikkin romantiikkaan. Woo!

kievari

sisä

Oli aika syrjässä, mutta viehko mesta.

Kotiin tultuani jotain hassua taas tapahtunut sisuksissa – mun stressimassu alkaa olla aika paska elämänkumppani – piti jutella norjaa suureen posliinipuhelimeen hetken aikaa. Mut siitä se sitten meni. Lopun iltaa pesin pyykkiä ja lojuin.

Ihan mahtavin viikonloppu vaikka posliinikin mukana. Kiitti sunnuntaista kamulle!

Siskoni on powerhouse!

Normaali

Mullahan on siis kaksi biologista siskoa, kumpikin parikymmentä vuotta vanhempia eli ihan hirveesti ei oo ollut yhteisiä juttuja. Vanhin on FS (Fiksu Sisko) ja nuorempi ÄK (Ääliö Kusipää). FS:a ihailin jo pentuna, ja paljon siitä mitä olen nyt, on perua siitä innostuksesta että halusin samoja taitoja ja tietoja ja kiinnostuksia kuin FS:lla ja lisäksi tykkäsin hänen huumorintajustaan ja vaatteistaan. ÄK taas… kaunis ja tyylikäs, mutta en kuullut edes pentuna häneltä yhtään ystävällistä sanaa. Mutsin hautajaisissa akka räjähti naamalle enkä ole sittemmin pitänyt minkäänlaista yhteyttä. Kerran osuttiin vahingossa teatteriin yhtäaikaa; lähdin väliajalla. Hänen tyttärensä kanssa vaihdellaan joskus tekstareita, mutta muuten zero&nada siihen suuntaan.

FS:n kanssa ollaan joskus soiteltu, useammin tekstailtu. En ole nähnyt häntäkään livenä pariinkymmeneen vuoteen. Mutta tänään vietin kokonaisen päivän hänen kanssaan, ja olen tosi, TOSI onnellinen siitä!

Tää menee näin. Meidän yhteinen tuttu lähti ajamaan Hellsingistä mun siskon luo ja kysyi, haluaisinko lähteä mukaan. Pyysin häntä ensin tarkistamaan, sopiiko siskolle. Kovasti sopi, kumpikin oltiin tervetulleita. Otettiin lomapäivät. Tänään ajo sitten toteutui. Ensin parisataa kilometriä sateessa ja sitten lisää vähemmän sateessa.

FS on… mahtava. Hänessä on jotain samaa kuin Tinkimättömissä tyylitaitureissa, jonka onnistuin kattomaan just eilen. Ei niinkään että se kulkisi sulkapäähine päässä ja jumppaisi koko ajan, vaan ylipäänsä semmoisessa rohkeudessa olla vanha ja silti ihan helvetin elossa. On onnistunut leskeytymään kahdesti, ja näin ihania pussailukuvia hänestä ja tästä toisesta miehestä, joka oli varsin komea ilmestys juu. Oli löytänyt tään toisen seitsemänkymppisenä ja menettänyt kolme vuotta myöhemmin, mutta toisaalta asuu edelleen miehen asunnossa ja sai hänen myötään uusia mukavia sukulaisia.

Mentiin paikalliseen, konkkaan ajautuneeseen isoon hotelli-ravintolakompleksiin syömään. Paikkoja ravintolassa oli jotain ainakin 150, oltiin ainoat asiakkaat. Istuttiin maisemaikkunan ääressä huolellisesti ja pitkään, syötiin ja juteltiin siskon asioita ja suvun asioita ja meidän asioita. Oli herkullista kuulla juoruja ÄK:stä, hähä! Siitä on tullut leskeydyttyään joku village cougar ja on julkaissut omakustanteena banaalin lemmenrunokirjan, josta näytteitäkin kuultiin. (Mulla tietysti iPad mukana ja träkkäsin verkosta näitä juttuja koko ajan…) FS oli kritisoinut s.o. hirnunut jotain runojen kielikuvaa vuosia sitten, ÄK oli kääntynyt kannoillaan eikä ole sittemmin näkynyt. Tää on vähän tämmöstä meillä, juu.

FS käyttää aika paljon aikaansa auttamalla muita. Se on ollut aina voimalaitos-tyyppinen ihminen eikä se siitä oo miksikään muuttunut, vaikka liikkuminen onkin hankalampaa kuin nuorempana. Ajaa autoa edelleen seiskavitosena ja on muutenkin ihan terävä. Meistä on nyt jopa pari hyvää yhteiskuvaa, mistä oon tosi iloinen. Fanikuvii mun idolin kaa ;-)

Ihan hömelö olo, mutta hauskalla tavalla. Sain jo Tyylitaitureistakin jotain virtaa tähän omaan olemiseeni – kattokaa linkistä tuo pätkä! – mutta vielä enemmän sitä toi tämä tapaaminen. Outoa ja kiehtovaa jo pelkästään nähdä ihminen, jossa on samoja geenejä. Jazzzzz!

Miten jatkossa? No, en tiiä. Suvun tyylit tuntien ehkä on ihan hyväkin jos tekstaillaan vaan ja pidetään tapaamiset aika vähissä. Mutta sanoin kyllä FS:lle että jos haluu tulla käymään, niin saa mun petin ja hyvässä lykyssä vielä kissaseuralaisetkin. Hän kysyi, millainen asunto mulla on. Joten ehkä sitä joskus huvittaisikin tulla? Ei voi vielä tietää.

Tulin myöhään illalla junalla takas kotiin. Naapuri oli käynyt antamassa herra kissalle ruokaa iltapäivällä. Kaikki hyvin.

(PS. vein tuliaisiksi Princesses Behaving Badly)

Jutut kerrotaan kädet käyden!

Jutut kerrotaan kädet käyden!

Lievä autius

Lievä autius

Kantapöytä!

Normaali

Härregyyd, Kantapöydässä ei ole ollut pöytäaiheista otsikkokuvaa ties milloin! Nyt kokeillaan taas. Ladies and gentlemen. Uuden otsikkokuvan esittely.

Kuva on lavastamaton (no shit?) kirjoituspöytäni pääty. Pöydän päällä on pari Ikean puulaatikkoa, joiden päällä vasemmalta
– satunnainen kahden euron maljakko jostain tiimarista, ostin sen työpaikalle pitämään kuosissa oksia, jotka siinä näyttää nytkin olevan.
– takana JP Gaultierin kirja. Sairaan iso.
– Bossin Sunset. Jo toisen peräkkäisen kesän hankinta.
Mintulta saatu ruusukvartsi.
– Estée Lauderin Sensuous Nude. Ihan kiva, mutta ei tarvi ostaa toiste. Ei mitenkään räjäyttänyt tajuntaa siis.
– takana Body Shopin huone/liinavaate/ihotuoksu Green Tea & Lemon. Tämäkin ostettu alunperin työpaikalle. Tuoksu on ihana, mutta älkää ostako, suutin on ihan paska. Ekan pullon vein kauppaan takas kun suutin kuoli eikä vielä puoliakaan ollut käytetty. Tämä on toinen pullo samaa, ja suutin ihan yhtä huono.
– edessä Berliinin joulumarkkinoilta ostettu maatuskamallinen joulupukki, jonka sisällä on joulumuori, jonka sisällä – biologiantunnilla istuneet arvaavat jo – joulutonttu, jonka sisällä joulutonttu. Tai joo, unohtakaa se biologia.
– Hullujen Päivien leffaliput joo
– Sitten tulee SE tajunnanräjäyttäjä: Kiehlsin pikkupullot Arlandasta. Voi äitee mitä tuoksuja. TÄSTÄ paketista löytyy se, mitä haluan ostaa toistekin, ja kolmannen kerran! Huutomerkki, huutomerkki! Ihan mielettömiä. Onneksi niitä saa Hgistä.
– Kiehlsin takana salmiakkipurkkapussi.
– ja viimeisimpänä, oikealla, kissa jonka joku on saattanut jossain nähdä, ystäväni Akiran tuoma tekstiili, josta en varmaankaan luovu ikinä. Tosi söpö. Joku voisi kääntää tekstin, kiitos. Me ei muinaisella kurssilla ikinä ehditty kanjeihin asti, kun oli hoidettava ne muut kirjoitusjärjestelmät ensin.

Että semmosta. Kaappi kolisee.

Sata syytä olla tyytyväinen!

Normaali

Sain itseni pungerrettua perjantai-iltana ulos. BAARIIN. Ihme! J. Aholan keikka. Pakko voittaa laiskuus!

J.Ahola, se on kuulkaas kaunis mies. Kattokaa sen naamaa ja pökrätkää. Jesssstas.

(pöllitty kuva)

(pöllitty kuva)

Ja karismaattinen. Osaa laulaakin; maneereja tietysti on mutta kellä esiintyjällä ei. Mikä parasta: keikka alkoi 19, tarkoittaa sitä että ihmisvanhus saattaa olla kotona jo 21. Eikä edes pääsymaksua. NÄIN JUURI tään pitää mennä! Parasta oli tietty, että sain itselleni myös järkättyä esteettömän näköalan esiintyjien nurkkaan, ja samalla sain oman pöydän.

Aholan takia kävin nyt Stonesissa ekaa kertaa, en ehkä viimeistä. Poke ja tarjoilijat oli suunnattoman ystävällisiä. Poitsu, joka toi mulle kasvisburgerin, taputti käsivarttani mennen tullen. Tirsk! Ei ehkä ihan hetero, ei mua hetskut paljo taputtele ;-] Ja typykkäinen myöhemmin kysyi, onko ilta mennyt kivasti ja tulinko ihan keikan takia. En peitellyt, että ilta meni tosiaankin plussamerkillä koko matkan.

Ajatelkaa, jos olisin sellainen uuvatti, joka ei osaa mennä yksinään mihinkään – niinpä olis tämäkin jäänyt kokematta. Ja moni muu huippujuttu. Zepa laaavs J.Ahola :-))

(täs pätkä huonoo videoo)

Loput viiskyt syytä olla tyytyväinen toimitti myös suomalainen mies, yllättävää kyllä. Vahingossa otin kirjastosta Hannu Raittilan uuden kirjan Terminaali. Olisko takakannen teksti ollut jotenkin puolilupaava vai mitä, ihan hirveesti en ole suomalaisia kirjailijoita harrastanut, kun niistä ei ikinä tiedä, onko päästy irti sota-kärsimys-nälkä-kärsimys-viina-kärsimys-idiotia-kärsimys -osastosta. No kuitenkin, Raittila toimitti eteeni kiehtovia kehitelmiä, esim. tämä lentokenttähengaajien elististinen alakulttuuri (jonka Raittila väittää olevan totta ja tutkimustakin tehty HY:ssä – Google ei löydä…). Tosi huima juttu: tytöt alkaa lorvailla lentokentällä, tutustua työntekijöihin, autella vähän siellä täällä, ja kohta niillä on staffissa niin paljon tuttuja, että ne voi liikkua kentällä vapaasti ja siitä vielä eteenpäin, alkavat saada lentoja halvalla.

Viihtyisää?

Viihtyisää?

Raittilan kirjassa tyttökaverukset tosiaankin sitten lentelevät, ei niinkään kaupungista toiseen vaan kentältä toiselle. Mitä oudompi kenttä, sitä enemmän saa pisteitä. Erityinen onni potkaisee kun 9/11 iskee ja tyttöjen kone ohjataan USA:n ulkopuolelle Halifaxiin. Tytöt jäävät työskentelemään terrori-iskun seurauksiin Halifaxin kentälle (kaikki Kanadan kentät on täynnä koneita ja matkustajia, koska USA ei päästä mitään laskeutumaan maahan) ja sitä kautta saavat rankkaa taputusta selkään ja ihan luvan kanssa myöhemmin tekevät USAn kentillä jotakuinkin mitä lystäävät. Ja sehän vaan heille sopii!

Kirjassa on tietysti paljon muutakin, mutta tää oli itselleni kiehtovin juttu, ihan jotain uutta elämäntapaa. Veikkaan, että Raittila on myös joutunut kahlaamaan yhtä sun toista itselleen uutta, ennen kuin on saanut koko tarinan kehrättyä kasaan. Rämäkät kehut on myös saanut hän. Lukekaa linkistä oikea arvostelu, mie jään nyt mehuilemaan ihan näihin omiin lemppareihini.

EDIT Raittila ja Terminaali Areenassa

Siivet vie suht tiuhaan

Normaali

Mistä mä sen luin… Ylioppilaslehdestä? Kuukausiliitteestä? No tää vähän päälle parikymppinen likka, joka lentää joka viikonloppu käymään vähän jossain. Yks kerta lensi Pääsiäissaarille (siis pallon toiselle puolelle) kolmeksi päiväksi. Joku toinen kerta sitten jonnekin muualle. Joka viikonloppu.

Luin kuin ulkoavaruuden olennosta. Ei vaan jotenkin mee kaaliin… miten joku voi jaksaa tuollaista? Vapaaehtoisesti. Joka perjantai Helsinki-Vantaa here I come, lähtöselvitys, turvatarkastus ja lento. Ei ois taipunut multa nuorempanakaan. Nytkin mehustelen viikkokausia etu- ja jälkikäteen sitä, kuin sain itteni lähtemään naapurimaan pääkaupunkiin kerran kolmessa vuodessa. Woohoo, Tukholma, SEKÄ 2010 ETTÄ 2013!

En tiiä. Oon vaan jotenkin niin ällistynyt että en pysty oikein edes miettimään. Matkustaako se pelkillä käsipakaaseilla? Suunnitteleeko se juttuja etukäteen vai menee vaan? Mistä se saa rahaa? Kuinka pitkään se on jaksanut tuota? Onko ikinä semmoinen tunne, että xitut, lähen kesämökille enkä tuu pois viikkoon? Jatkuvan lentämisen epäekologisuudesta en edes ala, tässä keississä on mietittävänä niin paljon kummallisempiakin motiiveja ja tottumuksia.

Vaan ehkä sitä vaan pitää mennä niin kauan kuin jaksaa ja on fyffee. Who knows.

Pätkii

Normaali

Täti ei taas tajua. Arman ja Viimeinen ristiretki (Jimillä, jos joku ei tiedä). Twitterissä kävi mekkala etukäteen, ja käy tietysti edelleen. Ihmiset palvoo ja itkee ja saa sydämentykytyksiä, kun jaksot on niin mielettömii ja Arman on niin kova.

Olen nyt katsonut ne kaksi jaksoa, jotka on esitetty. Hyvät puolet on ohjelmaidea sinänsä ja se, että kuvatusta materiaalista oikeasti näkee toisenlaista elämää ja ehkä se ruuvaa jonkun mielessä asioita realistisempaan mittakaavaan. Jos ei ole ennen nähnyt, meinaan. Tabula rasa. Mutta en mä saa itseäni palvomaan sitä, että joku menee tilapäisesti kokemaan köyhempää tai vaarallisempaa elämää kuvausryhmän kanssa. Kamerat otetaan positiivisella uteliaisuudella vastaan melkein missä vaan, sillä ihmisten palo erityisasemaan – vaikkapa julkisuuteen, leffaan – on kova. Ja siten kamera on myös turistiukon suojakeino samalla kun hän näkee ja tekee tosielämän draamaa.

Koko ajan kun katsoin jaksoja, mielessä pyöri ne Twitterin ihastuneet ja kyyneleiset kommentit, enkä millään pystynyt kytkemään niitä siihen mitä katsoin. Kuvittelin kirjoittavani itse Twitteriin vastaavaa ”Arman sä oot maailman kovin jätkä” ja melkein puklu pyrki suuhun. En vaan tajua yhteyttä palvonnan ja näiden filmien välillä. Eikö porukat tajua, että näissä on ennakkosuunnitelma, paikalliset fixaajat, diilit ja kamerat läsnä, vai mikä vikana? Ja että Arman itse nostattaa draamaa kuvauksillaan ja repliikeillään? Ei sitä nyt niin vaikea ole nähdä, jos on ikinä katsonut telkkaria.

Hengen ja ruumiin ravintoa

Normaali

No niin. Se, miksi menin Tukholmaan, oli ekanankin, numbö uuno, se Jean-Paul Gaultierin iso näyttely Arkitektur- och Designcentrumissa. Ja tokaksi, Helmut Newtonin näyttely Fotografiskassa. Näiden lisäksi ihan sama vaikka olisin räkinyt kattoon hotellissa, mutta noihin oli päästävä.

Onnistuin kömpimään heti ekana päivänä Fotografiskaan – hotellini oli siinä aika lähellä Södermalmilla. Newtonin näyttely oli jotakuinkin samat kamat kuin olin jo käynyt katsomassa Berliinissä Helmut Newton Sammlungissa, mutta oli tietysti kiva nähdä jotain uudestaankin. Kirjat, teepparit ja Newton-korut on jo hankittuna monta vuotta sitten, joten ei siitä sen enempää.

MUTTA Gaultier! Voi hitsi. Hämmästyin ensinnäkin siitä, että siellä sai kuvata. Missään ei! Otin sieltä miljoona kuvaa, mutta kännykällä ne lopputulokset on mitä on. Otin myös videoita, laatu vielä paskempi koska hämmästys, mutta kattokaa esim. tämä, niin tajuatte:

Mikä se siinä? Elävä mallinukke! Mallinuket ilmehtii, flirttailee, laulaa ja vittuilee! Oli pienen kaupungin tytöllä ihmettelemistä. Hyperventiloin melkein kun en tajunnut miten tuo oli tehty, mutta ostin sitten näyttelyn kirjan (4 kg) jossa selitettiin myös nuket. Huh helpotti pikkasen, mutta ei täysin. Epäilin nimittäin videoheijastuksia alunperinkin, mutta en nähnyt, mistä naamat olisi heijastettu. Arvoitus. Hyvin spuukeja mutta ihastuttavia hahmoja. Mukana oli myös Gaultier itse nukkena, toivotteli tervetulleeksi näyttelyyn.

Pukuja oli muistini mukaan esillä 120 kpl. Osa oli tavallisten nukkien päällä, osa myös valokuvina, osa liikkuvalla lavalla. Gaultierin tyylin runsaus ja niinsanotuista rajoista välittämättömyys on just passelia heinää meikäläiselle.

nevergender

Laittelen kuvia Flickriin tuotapikaa. Tässä vielä pari videota:

Sitten niitä toisia tärkeitä eli safkoja.

Eka salaatti Hängmattanissa

Eka salaatti Hängmattanissa

Salaatti LouieLouiessa

Salaatti LouieLouiessa

Paikallista Louiessa

Paikallista Louiessa

Toka salaatti Hängmattanissa

Toka salaatti Hängmattanissa

Kanelbulle ja capuccino Fotografiskassa

Kanelbulle ja capuccino Fotografiskassa

Juurespataa uppomunalla (?) Moderna Museetissa

Juurespataa uppomunalla (?) Moderna Museetissa

Kotia kohti

Normaali

SAIN KAIKEN PAKATTUA JA MAHTUMAAN! Onneks käsipakaaseja saa olla kaksi, muuten ois pitänyt tehdä taikatemppu jos toinen.

Nyt kaikki ikävät on suoritettu. Enää lento ja kissan pussailua kotona. Istun nyt lentokentällä syömässä.

Kuulemiin.