Category Archives: musiikki

Sutiseva lauvvantaki

Normaali

Saatan nyt puolitietoisesti kompensoida sitä, kun heinäkuussa ei jaksanut muuta kuin lojua joko rantsussa tai petissä… Olen joutunut aikavääristymään – tuntuu kuin olisin herännyt aamulla noin viikko sitten, vaiks tänä aamunahan sen täytyi olla. On vaan mahtunut päivään taas niin ihanan paljon :-)

Kieppasin aamustapäivin ensi tuonne Design Marketin suuntaan, vähän vahingossa, koska luulin että tää on se vintage-tapahtuma, jossa ei ole paljon porukkaa myyjien eikä ostajien puolella (enää; nähty). Niin väärin luultu. Kyl ei ollut pula myyjistä eikä ostajista! Kerrankin en lähtenyt sojona pakoon, vaikka porukkaa oli niin paljon, ettei välillä päässyt liikkumaan. Piruuttanikin katoin kaiken. Ostoksia tuli tosi vähän. Bruunin Jaffa-kirjoitusalustan ostin, koska mulla on duunissa Alkosta 1980-luvulla saamani alusta. No, se on edelleen ihan kunnossa, en mä sitäkään voi heittää pois, mutta siivoilen sitä ja tyrkkään kiertoon. Samaa sarjaa hiirumatto. Matto jää kotiin, kirjoitusalusta lähtee töihin.

jaffulit

namit

Nuo pikkunamit tuossa on johdonpidikkeitä, joista tulee mun aarre työpöydällä. On aina hirveetä, kun irrottaa läppärin näytöstä, ethernetistä, virrasta ja hiirusta, ja jos johdot lähtee luistamaan pöydän alle, enhän mä niitä sieltä saa. Aina pitää pyytää joku. No, nyt ei luista. Namit ottaa ne kii!

Ajattelin kurvata Kaapelilta suoraan Kansallisteatterille, josko pääsisi klo 14 näytökseeen Juha Hurmeen Europaeukseen. Syystä tai toisesta suuntasin kuitenkin ekana kotiin, mikä hyvä, sillä tajusin sentään soittaa teatterille ja tarkistaa, onko järkee lähtee. No loppuunmyytyhän se oli. Sain siis kotiaikaa tunnin. Hello, kissat!

Seuraavaksi Tennarin suuntaan ja kattomaan Mielensäpahoittaja. Ei ollut ihan niin säpäkkä kuin kuvittelin. Mutta Mari Perankoski hoitaa hommansa, sydämenkuvia tähän!

Ja sitten Kansallisteatteriin varaamaan lippu jollekin toimivalle päivälle… Lippu Helsinki Comedy Festivaliin myös hankittu. Nyt otin vain yhden keikan, koska viime vuonna olin ottanut liian monta, tuli liian paljon toistoa.

Taas pari kotituntia, kunnes oli syytä pistää hyvin päälle ja lähteä Allas-baarin suuntaan, sillä R&A:n ilmaisleffat on tänä vuonna siellä. Mulla on ollut jo kuukauden muistilappu ovessa, että tänä iltana… Missasin nimittäin Doc Pointissa, vai missä lie ollut, himoilemani leffan menemällä väärään teatteriin! Idari. Vaan nyt se sama leffa olikin tarjolla tuolla maailmanpyörän alla!

allasta

Tää kuva on jotenkin jo niin rakas että ehkä pakko laittaa taustakuvaksi läppään :)

Tää kuva on jotenkin jo niin rakas että ehkä pakko laittaa taustakuvaksi läppään :)

Twenty Feet from Stardom! Mahtava, hymyilyttävä, liikuttava, kunnioitusta herättävä dokkari taustalaulajista. Mitä ääniä! Mitä upeita naisia! En ehkä malttanut edes räpytellä silmiä koko leffan aikana, ja tottakai eturiviin, maksoi mitä maksoi. Jos nyt tarviis etsiä viime aikojen katharttisin kokemus, niin kyllä se oli tämä. Ja vielä sekin, että mua NIIN harmitti se taannoinen oma hölmöily esityspaikkojen kans, ja nyt kuitenkin sain uuden tilaisuuden nähdä tää leffa! Ja että sääkin suosi. Kii-tos!

Oli jännää taas tulla ihan väärään aikaan kotiin. Vähän kuin ois mukana samassa maailmassa kuin muutkin ihmiset. Aina välillä ihmetyttää itteenikin, miten mie se vaan jaksan tyytyväisenä kömpiä petiin klo 20 tai 21. Että eikö ihminen joskus kaipaisi jotain muutakin. No, on tää ”jokin muu” tosi kivaa välillä, mutta eihän tällaista viikkokausia jaksasi. Mullahan on kohta jo traditioksi käyvä tää marraskuun eristäytyminen, joka justiinsakin on seurausta siitä, että intoilee syksyllä kaiken mahdollisen perässä.

”Last Night A DJ Saved My Life”

Normaali

Luin juuri DJ-kirjan, Näkökulmia suomalaiseen dj-kulttuuriin. Miksi? No en tiiä. Välillä asiat vaan kiinnostaa myös takautuvasti. Tanssihommeleita ja lievää klubitusta tuli harrastettua lähinnä yli 20 vuotta sitten, enkä tiedä dj-hommista mitään. Oli mukavaa lukea klubeista ja muista hämyisistä tanssilattioista vähän niinku toiselta puolelta katsottuna. Lisäksi huomasin, että mun on ihan turha viljellä hokemaani, etten tiedä musiikista mitään. Vaikken nykyisin kuuntelekaan juuri mitään, olenhan mä pennusta asti sentään tiennyt ja tunnistanut ja kuunnellut helvetin useita musiikin lajeja. Meinaan, jos aikuinen dj kertoo, että yllärinä löysi jonkin soulin tai jazzin tai folkin, niin jopa huhuu, mä en ole edes järin kiinnostunut musiikista, mutta kyllä tuollaiset nyt pitää täysi-ikäisen ihmisen tietää. Sitä kutsutaan yleissivistykseksi.

Mutta oli kiinnostavaa, joo. Paljon helsinkiläisiä, mutta myös muualta. Tuttuja nimiä ja tuntemattomia. Uransa alussa olevia ja legendoja. Jopa omia tuttuja/kollegoja, joiden en edes tiennyt soittavan! Lisäksi lopussa oli ”flaijeriarvostelua” ja pohdintaa siitä, mitä sitten laitetaan seinälle kun flaijereita ei jaeta enää ollenkaan vaan on vain Facebook – tai oikeastaan, sitä aikaahan eletään jo nyt.

Hienoa lukea ihmisistä, jotka on onnistuneet löytämään asian jolle omistautua kaikin voimin. Se antaa pientä sytykettä tällaisellekin lapamadolle kuin vaik mää-mää. Jaksaisi ehkä vaikka tiskata.

Taas pöllitty kuva ja reikäinen etiikka

Taas pöllitty kuva ja reikäinen etiikka

Mut siis hyvin mä vedin!

Normaali

Abba sing-along Doc Pointissa! Mahtavin elämys since! Menin sinne pyytämättä ketään mukaan, koska melko helppo arvata että siellä on satoja ihmisiä samalla asialla kuitenkin: laulamassa! Ihmisiä virtasi ja virtasi saliin, ja alussa festaripomo tuli sanomaan että häntä ei oo ikinä jännittänyt niin paljon kuin tää, ja nyt te kaikki ootte täällä ja nyyh, ja sit tuli Ruotsin suurlähettiläs ja oli tohkeissaan siitä, miten paljon innokkaita Abba-faneja voikin olla samassa tilassa ja näin ja noin ja Abba foorevah.

Tässä vasta puolet salista

Tässä vasta puolet salista

Ite sain salin ainoan yksittäispaikan, koska tulin ajoissa. Ei ketään vieressä, voin laulaa niin kovaa kun palkeista lähtee, ja vaikka persiet pysyikin penkeissä niin ainakin mulla kädet kävi joka biisin. Täytyyhän sitä tähdentää kun on kerta laulamaan lähetty!

Kaikki oli hirveän innoissaan! Nyt kyllä yhteisöllisyys tuntui ihan iholla asti! Ei kovin pientä! Olen myös ihan sitä mieltä, että hyvin mä vedin. On hyvä sanoa, kun ei sitä kukaan kuullut.

abba3

Kierto

Normaali

Heti aamusta etsin loput VHSt mitä nyt numeroista 0-99 vielä oli täällä ja *piuuuu!* edes päin katsomatta roskiin. Urhea Zepa! Aplodeja! No sen verran vilkaisin, että menikö jotain mitä saattaisi tarvita hankkia takas dvd:nä. Roudasin kassit roskiin, yhet toiset kassit kirpparille ja päädyin automaattiohjauksella Stokkan 6.90e dvd-tarjonnan ääreen. Viisi leffaa, vain. Semmoisia joita todennäköisesti ei saa kirjastosta. Oli mulla enemmänkin, mutta sitten tajusin että turhaan niitä klassikoita kotiin ostaa, kun niitä saa lainaksikin.

Nyt ois VHSiä enää 100-266 jäljellä… niin plus valmiina ostetut kolmisenkymmentä. Huoh, on tää luopuminen vaikeaa ja pätkittäistä.

Naapurit perkele. Nyt ne soittaa Juicea ja Kalliolle, kukkulalle -osastoa niin että kaikki kuuluu. Tuo Kalliolle, kukkulalle ei näköjään oo mikään sukupolvijuttu, vaan joka sukupolven täytyy huutaa se sama biisi läpi :-D Pakko antaa anteeks, itekin sitä sen verran huutanu keskellä yötä eri kämpissä.

– – –

Luvun alla:
David Baldacci: Kaappaus

Ananas bananas

Normaali

Aina välillä intoudun tekemään hedelmämössöjä sauvasekoittimella. Huomasin, että Puhdistamon sheikkeri on siihen hommaan aika kymppi. Pohja on juuri hiukan isompi kuin sauvasekoittimen pää. Hienoa, että pönttö voi saada isomman roolin astioiden joukossa – muutenhan se toimii pelkästään proteiinisheikkerinä.

Vedän tässä nyt sitten pitkien ja tylsien pyhien viimeisiä heduja ja kuuntelen Bassoradion Boom-Shakalakaa.

puhdistamo_sheikkeri_thumb

Menossa neljäs sunnuntai peräkkäin kun en pääse ollenkaan tavallisiin vaatteisiin asti. Pyjama hallitsi neljään saakka, sitten vaihtui treenikamat päälle (onneksi! vielä jotain tahdonvoimaa jäljellä) ja nyt roikuskelen vain teepparissa. Vuodenajan pimeys ja jatkuva sade ei vaikuttaneet ennen joulua, koska oli koko ajan niin kiire, mutta nyt ne on tainneet ottaa voiton taas kerran. Huoh, saatana.

Sateinen lauantai

Normaali

Seulaan ei jää just mitään kun yrittää katsastella, minkä filmin oikeasti nyt haluaisi nähdä. Melkein kaikki itseä kiinnostavat jo nähty, yhyy! Mutta olihan vielä Me ollaan parhaita! Moodysson lunastaa! Ihan parasta settiä, hymyilin varmaan koko leffan läpi. Vuonna 1982 olin jo yliopistossa eli kymmenisen vuotta vanhempi kuin elokuvan teinixit, mutta muistan niiltäkin ajoilta samaa itse tekemisen meininkiä. Meiän omat bändit, meiän omat teatterit ja sitä rataa.

Muu yleisö? Yli puolet teinejä, loput meitä aikuisempia. Tämä on jostain syystä leimautunut lasten leffaksi, mihin ei ole mitään järjellistä syytä. Tämä on ihana leffa kaiken ikäisille! ”It’s better than a triple espresso; its lead actresses grab your attention and take off with it.” (Kent Turner)

tiff-we-are-the-best_01_large

Sitten ihan muuta. Taloon on taas muuttanut uutta väkeä. Jotka eivät tajua, että klo 4 ei jumalauta tulla bilettämään ja huudattamaan musiikkia kerrostalossa. Mistä vitun laavuista näistä muuttaa? Anyhoo, kävin sanomassa vaimennusloitsun kun ei muuten näköjään luonnu. Toivottavasti viimeisen kerran. Nyt onkin jo monta vuotta ollut melko hiljaista. Jotkut etkottaa ehkä jonnekin jopa 24 asti, mutta niistä tietää, että ne on lähdössä. Tosi harvoin on kuulunut yöllä enää yhtään mitään. Mutta joitain aina pitää kouluttaa…

Sää on kääntynyt sateiseksi. Se saattaa tietää liukkautta jalkakäytäville. Shit, nyt se pelkääminen taas alkaa :-(

Seinä

Kuva

lehdet

Tulipa sitten korvattua toi Älä osta mitään -päivä… (Ei liity kuvaan mitenkään.) Kaksi eri retkeä kaupoissa. Ruokaa mieluusti koko ensi viikoksi, kolme leffaa ja yksi cd. CD! Enhän mä edes kuuntele mussiikkia! Juurikaan. No, tää on Rajaton, pistetäänpä soimaan.

Lisähuomio Pilvikartastosta

Normaali

Pilvikartasto-leffahimerryksen saattoi oikeuttaa yksi juttu: nyt Pilvikartasto-kirja on tosi helppo lukea. Kirjaa en moittisi muutenkaan. Sekä kirjailija että suomentaja on tehneet kelpoisaa duunia. Ne leffan höpöfilosofiset sekoilutkin saavat selvempää hahmoa kirjassa, eli muutamakin merkityksellinen juttu kulkee oikeasti eri aikoina eläneeltä ihmiseltä toiselle. Rakenteessa on koukkunsa. Lisäksi, kun leffan tapahtumia on tuoreessa muistissa, tietää milloin kirjan tarinoissa voi hyppiä ja milloin taas tulee jänniä. Sori vaan kirjoittajalle :-} no mutta onhan se kirja ihan järkyttävän paksu. Joka tarinasta olisi helposti saanut oman leffansa.

Kirjan kieli on sekin omanlaistaan. Zachary-maailman kieli on villi muunnos leikkisimpien blogistien horinasta, kun taas joissain muissa luvuissa juhlistetaan tulevaisuuden uudissanoilla. Toisaalla taas elää kirjeromaanien vanhahtava ja runsaasti tarinoiva perinne. Herkkua on siinä monenlaista, ja hyvä niin. Voisi tämän lukea uudestaankin joskus myöhemmin, kunhan Halle Berryn ja Tom Hanksin naamat on häipyneet mielestä. Pilvikartasto soi sittenkin, ei vaan pitäisi päästää Hulluwuudin pitkiä näppejä joka paikkaan.

Höyryissä

Normaali

No niin, tässäpä Peppi Pitkätossu. Sain Savoyhin mukaan vanhan kaverini, joka ei tiennyt Wimmestä mitään. Lähti kuitenkin mukaan ihan itkemättä (ilmaiset liput) ja Wimme palkitsi. Silmäkulmasta kun kyttäsin kaveria, niin olihan sekin aika tiloissa välillä. Itelläni naama oli vissiin koko ajan älystä vapaassa hymyssä, vaikka istuinkin silmät kii varmaan puolet ajasta.

Hieno, kun ei tullut elo- ja syyskuussa juoksenneltuu niin paljon eri paikoissa, niin nyt ei yhtään rasita tää hyppäys vaikka on vuoden pahin aika. Normaalistihan istun lokakuun lopussa ja marraskuussa viltti pään päällä kotona, kun koko alkusyksy on mennyt sosieteeratessa. Kerran näinkin päin.

Ja Wimme on kova! Se on niin hienoo, kun esiintyjällä on sielu mukana touhuissaan. Tykkään!

(nrgm.fi)

(nrgm.fi)

Sata syytä olla tyytyväinen!

Normaali

Sain itseni pungerrettua perjantai-iltana ulos. BAARIIN. Ihme! J. Aholan keikka. Pakko voittaa laiskuus!

J.Ahola, se on kuulkaas kaunis mies. Kattokaa sen naamaa ja pökrätkää. Jesssstas.

(pöllitty kuva)

(pöllitty kuva)

Ja karismaattinen. Osaa laulaakin; maneereja tietysti on mutta kellä esiintyjällä ei. Mikä parasta: keikka alkoi 19, tarkoittaa sitä että ihmisvanhus saattaa olla kotona jo 21. Eikä edes pääsymaksua. NÄIN JUURI tään pitää mennä! Parasta oli tietty, että sain itselleni myös järkättyä esteettömän näköalan esiintyjien nurkkaan, ja samalla sain oman pöydän.

Aholan takia kävin nyt Stonesissa ekaa kertaa, en ehkä viimeistä. Poke ja tarjoilijat oli suunnattoman ystävällisiä. Poitsu, joka toi mulle kasvisburgerin, taputti käsivarttani mennen tullen. Tirsk! Ei ehkä ihan hetero, ei mua hetskut paljo taputtele ;-] Ja typykkäinen myöhemmin kysyi, onko ilta mennyt kivasti ja tulinko ihan keikan takia. En peitellyt, että ilta meni tosiaankin plussamerkillä koko matkan.

Ajatelkaa, jos olisin sellainen uuvatti, joka ei osaa mennä yksinään mihinkään – niinpä olis tämäkin jäänyt kokematta. Ja moni muu huippujuttu. Zepa laaavs J.Ahola :-))

(täs pätkä huonoo videoo)

Loput viiskyt syytä olla tyytyväinen toimitti myös suomalainen mies, yllättävää kyllä. Vahingossa otin kirjastosta Hannu Raittilan uuden kirjan Terminaali. Olisko takakannen teksti ollut jotenkin puolilupaava vai mitä, ihan hirveesti en ole suomalaisia kirjailijoita harrastanut, kun niistä ei ikinä tiedä, onko päästy irti sota-kärsimys-nälkä-kärsimys-viina-kärsimys-idiotia-kärsimys -osastosta. No kuitenkin, Raittila toimitti eteeni kiehtovia kehitelmiä, esim. tämä lentokenttähengaajien elististinen alakulttuuri (jonka Raittila väittää olevan totta ja tutkimustakin tehty HY:ssä – Google ei löydä…). Tosi huima juttu: tytöt alkaa lorvailla lentokentällä, tutustua työntekijöihin, autella vähän siellä täällä, ja kohta niillä on staffissa niin paljon tuttuja, että ne voi liikkua kentällä vapaasti ja siitä vielä eteenpäin, alkavat saada lentoja halvalla.

Viihtyisää?

Viihtyisää?

Raittilan kirjassa tyttökaverukset tosiaankin sitten lentelevät, ei niinkään kaupungista toiseen vaan kentältä toiselle. Mitä oudompi kenttä, sitä enemmän saa pisteitä. Erityinen onni potkaisee kun 9/11 iskee ja tyttöjen kone ohjataan USA:n ulkopuolelle Halifaxiin. Tytöt jäävät työskentelemään terrori-iskun seurauksiin Halifaxin kentälle (kaikki Kanadan kentät on täynnä koneita ja matkustajia, koska USA ei päästä mitään laskeutumaan maahan) ja sitä kautta saavat rankkaa taputusta selkään ja ihan luvan kanssa myöhemmin tekevät USAn kentillä jotakuinkin mitä lystäävät. Ja sehän vaan heille sopii!

Kirjassa on tietysti paljon muutakin, mutta tää oli itselleni kiehtovin juttu, ihan jotain uutta elämäntapaa. Veikkaan, että Raittila on myös joutunut kahlaamaan yhtä sun toista itselleen uutta, ennen kuin on saanut koko tarinan kehrättyä kasaan. Rämäkät kehut on myös saanut hän. Lukekaa linkistä oikea arvostelu, mie jään nyt mehuilemaan ihan näihin omiin lemppareihini.

EDIT Raittila ja Terminaali Areenassa