Päivän Hesari – joka ei oo mulla nyt tässä, eli muisteluksi menee – heti kakkossivulla oli jorina, josta tunnistin tuntoja. Mä en edes istu bussissa kännykkä kädessä enkä muutenkaan tarkista twitteriä ja muita härppiä kuin pari kertaa päivässä, mutta silti. Tulee aina välillä se yliannostusfiilis, vaikka mielestäni olen ihan maltillinen ulkopuolisen maailman käyttäjä. Ei teeveetä, en kuuntele radiota. Somen lisäksi uutisia selaan paperihesarista ja satunnaisesti metrolehdestä. Ei voi tulla yliannosta, ja silti tulee.
Toinen juttu oli nää yksi kymmenestä suomalaisesta, jotka ei puhu englantia.
No eiku tässä joutuu pakittamaan taustatarinaan. Työkaverilla oli ihana, erikoinen takki. Kysyin mistä se on, sain osviitat ja lähdin etsimään kauppaa. En löytänyt. Toisella työkaverilla oli selvästi saman putiikin ihana takki, ja hän kertoikin ihan tarkkaan, missä kauppa on. Tänään vihdoin pääsin siis Kampin kauppakeskuksen Sirukseen asti. Katselin niitä takkeja joita siellä oli. En ainakaan heti löytänyt sitä samaa – fantastiset napinlävet, ihanat leikkaukset. Yritin kysyä myyjältä, ja näytin oikein omaan takkiin presentoiden millaiset napinlävet. Ainoa mitä myyjä pystyi kommunikoimaan oli ”takki?”, ”nappi?”. Paloi käämi, sanoin anna olla ja marssin ulos. Ehkä kohtuutonta? Ei musta ole kohtuutonta vaatia Suomessa, että voi asioida kaupassa suomenkielellä. Mun toinen, ellei jopa ensimmäinen työkieli on englanti, mulla ei ole kiinni osaamisesta. Musta on vaan vi.. ikävää, että 9-tuntisen työpäivän jälkeen mun pitäisi selvittää englanniksi jotain napinläpiä, kun asioin kaupassa Suomessa.
Eli joo, sain fiiliksiä miltä tuntuu, jos ei osaisi englantia eikä pystyisi kommunikoimaan myyjien/tarjoilijoiden/muiden kanssa, joilta ei vaadita työssä sen vertaa että puhuisivat paikallista kieltä.
Takkihan mulla kyllä on. Viikko sitten ostettu, kokonaan suomalaista työtä, Flare. Ja myyjä puhui Stokkalla oikein sujuvaa suomea. Sirus saa pitää rytkynsä.
Laua ääres 