Category Archives: nostalgiaa

Kotoa ulos

Normaali

Vallilan ääsmarketissa on yks myyjä, joka kysyy aina, laitetaanko pakastimet pussiin. Täs joku päivä en enää kestänyt, kysyin siltä:
– Pakastimet?
Johon hän vastasi tyynesti:
– Niin, nämä tässä.

No, eihän siinä sitten mitään. Ei laiteta pakastimia pussiin. Kuitenkaan.

(Myyjä on ihan suomalainen. Eihän tässä muuten mitään hauskaa ois.)

– – – –

Aurinko sai aikaan, että ilman suurempia pertsalle potkimisia sain itseni lähtemään ulos. Suuntasin ensin Kaapelille Kustom Kulture Showhun. Enhän mä silleen harrasta, eikä kukaan tuttukaan, mutta kun nuo tuunatut autot ja motskarit on vaan niin kauniita esineitä! Näytti pitkälti perhetapahtumalta – kaikki tunsi toisensa enkä mä tuntenut ketään… No, yks netistä tuttu on piireissä ja verkostoiduin sen verran, että sain kuulla tään ihmisen olevan tulossa. Ei tullut aika pitkäksi odotellessa, oli meinaan sitä silmänruokaa ihan tarpeeksi. (Flickr!)

pieni

jahattu

Ehdin kuitenkin lähteä ennen kuin ainokainen melkein-tuttuni tuli, koska oli tarkoitus ehtiä nipinnapin leffaan. Ulkona kuitenkin huomasin, että pashat, en kerkee, joten kotiin kävi suunta. Kunnes kohta sitten kuitenkin leffaan…

Voihan Ida. Vannoin jo vuosia sitten, että en katso enää yhtään Kaurismäen leffaa, ja sitten tulee joku puolalainen ja puukottaa just siihen kohtaan. Replikointi, kuva-alan käyttö, mustavalkoisuus, näyttelijöiden ilmeettömyys, kaiken resuisuus. Ooh, missä olenkaan nähnyt tätä ennen??! Idassa on ihan hyvät ainekset, mutta jos ihminen on jo valmiiksi tuskastunut lajityyppiin, niin eihän se iloksi muutu.

Aavistan loistavaa huomisiltaa

Normaali

w610

AAAAAAAJEEEIII JEI JEI JEI! Sain viimeisen järjellisen istumapaikan Bowie-dokkarin klo 18 näytökseen! Meni jännäkakkelin puolelle, koska vasta eilisiltana kuulin, että nää kaksi on erikoisnäytöksiä, ei kai siirry ohjelmistoon.

Siis tää on dokkari näyttelystä, jonka kiertueaikataulut olen käynyt erikseen kyttäämässä (en koskaan ennen) ja todennut että kunhan se tulee vaik Pariisiin asti niin vois ehkä mennä kattoo. Huom. vain Gaultierin näyttelystä olen vouhannut enemmän, ja vain Gaultierin takia matkustanut toiseen maahan. Mut tämä ehkä olis toinen. Nää kundit on vaan niin kovia ja niin upeita. Voi huoh. Pää maahan!

Juna meni jo

Normaali

Pitäsi taas läiskiä itseään turpiiniin, olen ilmeisesti jotenkin hidasälyinen.

Kymmenen vuotta sitten oli isoimmat firman bileet ikinä, ja menin sinne pukeutuneena Patsyksi. Suurmenestys! Nyt ensi viikolla on taas isoimmat firman bileet ikinä, tajusin vasta äsken, että tällä kertaa olisin voinut pukeutua Divineksi! AARRGH fak fak fak! Patsy ei vaatinut muuta kuin ammattikampaajan, se teki asiaankuuluvan frisyyrin mun omista hiuksista. Kaiken muun hoidin itse. Mutta Divine… ei synny silleen. Fyllit, tissit, vaatteet, meikkaaja, peruukki, piilarit, korut, kynnet. Kun samalla pitää käydä töissä ja lompakko on rahusen sijasta täynnä R&A-flaboja. Voi itku, potku ja raivari!

2013lgbtfilmfestival_fullsize_story1

Nyt pitää vaan äkkiä mitata, minkä verran kadun, jos en edes yritä.

Jos en kadu paljon, olkoon. On mulla sentään jonkinlainen rooliasu, joskaan ei mikään glamoröösi.

Hiekkaa navassa

Normaali

Unskan vesi oli 22°C!! Mun suihkustakin tulee nykyään kylmempää, ja monta kertaa päivässä.

Loputon löhöily on hävittänyt (tilapäisesti) suonikohjutkin. Heh! Tässäpä resepti.

Loputon löhöily on hävittänyt (tilapäisesti) suonikohjutkin. Heh! Tässäpä resepti.

Aaaah, jepa!

Aaaah, jepa!

Tätä maisemaa katselen silloin kun en lue

Tätä maisemaa katselen silloin kun en lue

Mitäs muuta. Viime yöksi tosiaan otin nukkupilleriinin ja vielä pamin siihen jatkoksi että varmaan unijukka hoitais hommansa. Luin kirjaa, sitten hokasin että aijoo, enhän aamulla enää muista mitään pilleripäissään luetusta. Siksipä siirryinkin katsomaan vanhoja valokuvia. Kävin läpi kaikki albumini. Hirveesti porukkaa – oli silloin. Suurin osa tippunut matkan varrella pois, muutama vielä jäljellä. Huippulaskelmointia – joskushan ne albumit oli katsottava, miksei siis just hetkessä jolloin ne ei jää kuikuilemaan muistiin :-D Heh, olen ovela!

Silta. Katsoin siis tokan kauden loppuun tänään. Jumalauta, naapuri osaa. Meikäläisillä ei ole kykyä eikä halua tehdä mitään noin komeaa vaikka annettais millainen rahakasa käteen. Kolmas tuotantokausi herättää suurehkon uteliaisuuden: miespääosa lähti kuulemma kävelemään. Siis näyttelijä, ei roolihenkilö. Mitäs nyt?

Pengontaa

Normaali

Harmittaa, että Filth livahti ohi leffateatterissa. Tai ei livahtanut, vaan jätin menemättä, koska mainostekstit kuulostivat jotenkin siltä, että ei tule uppoamaan mulle. TYHMÄ! Irvine Welshin tekstiin pohjautuva leffa! Tilasin kirjastosta dvd:n, kuitenkin. Omg, olis pitänyt nähdä kankaalla! Olis! Aivan loistava leffa. Pääosa-kuspiätä esitti James McAvoy, joka oli mulle ihan tuntematon kaveri. Siispä penkomaan nettiä. Ahaa, McAvoy oli myös The Last King of Scotlandissa, jonka ison kankaan esityksen olin myös skipannut. No, katoin sitten senkin kirjastokappaleena, vaikka Idi Amin inhotti ja inhottaa. Whittaker nappasi Oscarin pääosasta. Jäi kyl vähän paha olo tästä leffasta :( Sitten taas penkomaan nettiä, mitenkä se tämä tarina oikeasti meni.

Netin ja leffan yhdistäminen on tuonut miljoona laventavaa elämystä tään loman aikana. Antoisin kudelma oli ehkä Serpico plus Wiki. Siinä kun The King pohjautuu todellisuuteen niin hatarasti, että yhtymäkohdat on saatu koukulla kaivaa, Serpico-leffa on ilmeisesti melko tarkkaa poimintaa todellisuudesta. Oikea Serpico on vielä elossakin! (Ja hänen poikansa on Twitterissä :-D )

Maailma on tosiaan pienentynyt hirvittävästi netin myötä. En olisi voinut uneksiakaan kirjoittavani mitään tuollaista 30 vuotta sitten. Kyllä niin haettiin tiedot kirjastojen hyllyistä ja tietokannoista. Enää en ymmärrä sitäkään, miten leffa-arvosteluja on voitu kirjoittaa ennen nettiä (vaikka itekin kirjoittelin). Omat hankitut tiedot leffamaailmasta, kynä ja muistilehtiö mukana ennakoissa, levittäjien mainosmatskut kädessä. Ja niillä sitten toimeksi. Kyllä oli ankeeta nykyiseen verrattuna! Hyi.

Ratikkakiskojen tuolla puolen

Normaali

Tää loma on taas tämmöstä päivästä toiseen valumista, mutta kun en osaa/jaksa/viiti tehdä mitään ennakkosuunnitelmia. No, mut tuleepa luettua ja kateltua leffoja. Urakalla!

Eilen kävin kuitenkin taas maakuntamatkalla. Ihan Oulunkylässä asti, siis ratikkakiskojen tuolla puolen! Mulla on yks niin vanha tuttu ettei melkein kehtaa kertoakaan. Se oli 11 ja mä 10 kun tutustuttiin. Meistä on tullut ihan erisuuntaisia ihmisiä, mutta olkoon, ihan sama. Kumpikin ollaan kuitenkin suht selväjärkisiä ja ns. tavallisia ihmisiä, tullaan toimeen ilman pinkeää yrittämistä, kun tavataan tarpeeksi harvoin.

Olen tavannut hänen ukkonsa vain kerran – tyyppi oli ihan persiistä. Mutta kaveri vannoi, että ukko on kehittynyt paljon, PALJON kohti ihmisyyttä sitten 1980-luvun lopun. No mitä helvettiä, menin sitten kylään kun kutsuttiin.

Ei tarvinnyt pettyä. Paitsi että sain ruokaa ja ihanaa Louhisaaren juomaa, myös ukko oli todellakin kuin ihminen. Löydettiin jopa yhteinen sävel – eläinrakkaudesta! Meuhattiin aika paljon koirista ja kissoista ja hevosista :-D

Kamulle näytin mitä kaikkia kivoja leluja ja hyötyjä iPadiin voi tilata omenakaupasta. Jumppaohjelmii, joogaohjelmii… Ja ainahan on kehittävää vaihdella vanhenemiskuulumisia, kun täs on kuitenkin vasta ensimmäinen elämä menossa ja kaikki taantumat ja rappeutumat on tavallaan uusia asioita. Niin että mitä toisilla on jos itellä on tämmösiä ja tommosia. Plus kikkoja näitä ja noita vastaan.

Ihanaa kun on sentään pari itseäni vanhempaa naispuolista kamua. Vaik kaikkihan me romahdellaan eri tahtiin geeniemme ja elämäntapojemme puitteissa, mutta suuntaviivoissa on niin paljon kuitenkin samaa, että sillä voi bondailla. Hyödyllisestikin.

Katon läpi!

Normaali

Jännä. Napsin tämmösiä Maxilin Salmiak Flyers -patukoita, lakupatukan näköisiä mutta täytetty samiakkijauholla, nam. Yllärinä huomasin kääreestä, että näitä tehdään Boltonissa, Englannissa. Hä? Eiks salmiakin pitänyt olla vähän niinku suomalaisten juttu?

– – – – –

No mutta asiaan! Tänään mulla siis ON asiaakin! –> Menkää kaikki kattoo Jarmuschin vampyyrileffa Only Lovers Left Alive! Pakko!

Jarmuschin leffoihin ei oo varsinaisesti tarvinnut pettyä koskaan. Jotkut niistä muistan hiukan ikävystyttäviksi, mutta toisaalta, vika voi olla mussa, koska ei viiteryhmät niin näytä kokevan. Olin nähnyt tästä trailerin ja ihmettelin – Jim Jarmusch tekee vampyyrileffaa, what? Menin ostamaan lippua silleen vähän odotuksissa, en hirveesti, joten lopputuloksena kokemus lensi käytännössä katon läpi. Fiuuuu!

Ensimmäisenä iskee visuaalinen rikkaus. Even Tangerin kämppä ja kaupungin kujat ja talot; Adamin kämppä Detroitissa. Kaikki kamat siellä. Musiikki. Tilda Swinton! Haluun ne vaatteet joita Swintonilla oli tässä, ja haluun myös sen peruukin, ja tietenkin Swintonin vartalon. Haluun myös sellaisen rakkaussuhteen kuin näillä kahdella vampyyrillä on. Paitsi vähän hankalaa sen verihommelin kannalta, kyllä musta pastan ja punkun pitäisi toimia silti vaik ois kuin kiva suhde.

Even pikkusisko Ava on rasittava lapsellinen egomaanikko, jota onneksi tarvitsee katsella vain murto-osan leffan parituntisesta kestosta. Tää ehtii tuhota Detroitissa niin paljon, että Eve ja Adam pakenee yhdessä Tangeriin. Ja siellä sitten iskeekin pula puhtaasta verestä.

Tärkeä sivuhahmo on Christopher Marlowe (tätä näyttelee sama setä kuin Harry Potterissa Ollivanderia) joka murisee edelleen Shakespeare-jutuista ja toimittaa myös Evelle hyvää verta. Niin kauan kuin pystyy toimittamaan.

Vampyyrit on keskimäärin pettyneitä ihmiskuntaan, jota he kutsuu zombeiksi. Joitain ihmisiä he kuitenkin tarvitsee, koska asuvat tässä maailmassa. Ian toimittaa Adamille musiikkikamoja ja mitä Adam nyt milloinkin tarvitsee; yhtä labrahemmoa tarvitaan veren ostamiseen, ja Marlowea suojelee tangerilainen baarimikko.

Leffassa on myös hauskoja hetkiä, lähinnä kulttuuriviittausten kautta. Jotain nousee myös siitä yleisestä absurdiudesta, joka pakosti leijuu tämän elämäntavan yllä. Eli siis suomeksi sanottuna, tää filmi ei ole yhtään ikävystyttävä, köyhä tai toistaitoinen, vaan kaunis rakkaustarina vähän erikoisemmissa puitteissa. Kannatan!

Kaksi koodikirjaa

Normaali

Inhosin Da Vinci -koodia tosi paljon. Ärsytti, kun kirjailija piti lukijoita ihan apinoina ja luennoi pitkiä pätkiä suht tavallisista kulttuurihistorian jne. asioista. Vielä enemmän ärsytti, että luennointi oli puettu kirjassa niin, että joku ukko valaisi koko ajan jotain naispuolista tutkijaa näistä alkeisjupinoista. Ihan kuin tutkija ei nyt jumalauta tietäis yhtään mitään omasta alastaan, ja sitä pitäis muutenkin suojella pahalta maailmalta. Niisk niisk söppö söppö ihq ihq.

Vastikään lukemani Einstein-koodi menee melkein samaan läjään, mutta ei ihan. Siinäkin luennoidaan oikein turbovaihteella kappleesta toiseen. Kansantajuistetaan fysiikan keskeisimmät isot teoriat, käydään läpi isot uskonnot ja maailmansyntyteoriaa ja niin edelleen – näist tulee kuulkaas paksu jännäri. Ärsyttävyyttä vähensi aika paljon, että yleensä luennointi (eli lukijan opettaminen) tapahtui henkilöiden kesken mieheltä miehelle, ja että kerronnassa päädyttiin harvoin ihan älyttömyyksiin (kuten että historiantutkija muka tuntee kabbalan kuin oman kämmenensä, mutta ei sit tiedä mitään buddhisdmista – joo niin var-maan!). Kaikkiaan Einstein-koodi on rakennettu varsin ”sokraattiseksi”, dialogiseksi kirjaksi, ja sen kestää tai sit ei.

Da Vinci -koodia suuremmat rispektit Einstein-hurina saa loppuratkaisunsa tähden. Lopussa esitetty visio ja tulkinta siitä, mitä Einstein tarkoitti koodillaan, saa aivon vääntymään hetkeksi sijoiltaan, koska yhtäkkiä ihmisen pitääkin nostaa katse omasta rakkaasta navastaan ja yrittää ajatella niin isossa mittakaavassa että silmiin sattuu. Oikeesti, hitsi. Tavallisessa elämässä(ni) ”big picture” tarkoittaa sitä, jos osaa ajatella vaikka hiukan Suomen rajojen ulkopuolelle ja vau, sit onkin jo kosmopoliitti. Einstein-koodissa moisella ei pääse edes kärpäseksi lähtökuopan reunalle. Kaaret on niin isoja että huippaa.

Kumpikin kirjailija on velkaa Umberto Ecolle, ja varsinkin Foucaultin heilurille*), joka ei lähde hyllystäni ikinä. Olen lukenut sen ihan piruuttaan suomen lisäksi melkein kokonaan jopa italiaksi, vaikka olen opiskellut italiaa vain vuoden, joskus kivikaudella. Olen siis melko fani :-)

*) kiukuttelin monta vuotta siitä, kun kirjan nimi kirjoitetaan ”väärin”, senhän pitäisi olla ”Foucault’n”. Kunnes Aru sitten vihdoin kertoi, että tekstissä käännöksiä tehdään silmää, ei korvaa varten. Eksoottista! Tuotakaan en tiennyt!

Sateinen lauantai

Normaali

Seulaan ei jää just mitään kun yrittää katsastella, minkä filmin oikeasti nyt haluaisi nähdä. Melkein kaikki itseä kiinnostavat jo nähty, yhyy! Mutta olihan vielä Me ollaan parhaita! Moodysson lunastaa! Ihan parasta settiä, hymyilin varmaan koko leffan läpi. Vuonna 1982 olin jo yliopistossa eli kymmenisen vuotta vanhempi kuin elokuvan teinixit, mutta muistan niiltäkin ajoilta samaa itse tekemisen meininkiä. Meiän omat bändit, meiän omat teatterit ja sitä rataa.

Muu yleisö? Yli puolet teinejä, loput meitä aikuisempia. Tämä on jostain syystä leimautunut lasten leffaksi, mihin ei ole mitään järjellistä syytä. Tämä on ihana leffa kaiken ikäisille! ”It’s better than a triple espresso; its lead actresses grab your attention and take off with it.” (Kent Turner)

tiff-we-are-the-best_01_large

Sitten ihan muuta. Taloon on taas muuttanut uutta väkeä. Jotka eivät tajua, että klo 4 ei jumalauta tulla bilettämään ja huudattamaan musiikkia kerrostalossa. Mistä vitun laavuista näistä muuttaa? Anyhoo, kävin sanomassa vaimennusloitsun kun ei muuten näköjään luonnu. Toivottavasti viimeisen kerran. Nyt onkin jo monta vuotta ollut melko hiljaista. Jotkut etkottaa ehkä jonnekin jopa 24 asti, mutta niistä tietää, että ne on lähdössä. Tosi harvoin on kuulunut yöllä enää yhtään mitään. Mutta joitain aina pitää kouluttaa…

Sää on kääntynyt sateiseksi. Se saattaa tietää liukkautta jalkakäytäville. Shit, nyt se pelkääminen taas alkaa :-(

Naamajuttu

Normaali

Työkaveri näytti aamulla hiukan yli 10 vuotta vanhaa valokuvaa meikäläisestä. Voi jestas, mä olen ollut NIIIIIIN kaunis! Mutta ei sitä silloin tajunnut. Mähän olen mielestäni ollut aina uivelo, pyöreäsilmäinen lakananaama, kuten olen edelleenkin.

Tietysti, jos kukaan olisi ikinä sanonut kymmenen vuotta sitten, että olen kaunis, niin ehkä oisin itekin katsonut peilistä, mahdanko olla. Mut kun ei kukaan moista väittänyt, en tullut ajatelleeksi. Vittu. Kohta harmittaa!