En tiedä miten selviän tästä

Mun pikkukissa siis ujostelee muita ihmisiä tosi paljon. Ajattelin, että osa tätä ongelmanpoikasta – äh, se mikään oikea ongelma ole – on varmaan se, että meillä on aina hiljaista. Sit kun tulee muita ihmisiä, onkin ääniä ja wuuuu se on matka sängyn alle. Meinasin, että koitan nyt sitä, että kuuntelen enemmän musiikkia ja radiota. Jo kokeilun eka päivä tekee tuhoja aivosoluissa. Miten voin jaksaa tätä skeidaa? Radiossa Basso on ainoa jota olen kuunnellut herraties kuinka moneen vuoteen, koska siellä on suomalaista räppiä lukuunottamatta pääpiirteissään hyvää musaa. Mutta ne juonnot, ei ristus. Kenenkään ei tarvi osata enää puhua, ja mitä ärsyttävämpi on, vissiin sitä parempi.

Omia levyjä tietysti kuuntelee ihan mielellään, jos nyt jotain on kuunneltava. Mutta kun mieluummin pitäisin hiljaisuutta että voin lukea ja kirjoittaa ja ylipäätään ajatella! Lisäksi omista levyistä valtaosa laittaa tanssimaan ja esiintymään näkymättömälle yleisölle (hei moi vaan naapurit!) ja muuten kiva, mutta turhauttaa. Kun ei sit kumminkaan oikeasti. Tosin eilen Miihkali Jaksosta joratessa keksin Divine-idealle jatkokäyttöä. Sekin vaatii saman viikkojen valmistautumisen ja ompeluhommoo ja vaikka mitä. Katotaas nyt, tuleeko siitä mitä. Kengät ja jalat on aina se ongelmakohta, joka tapaa torpata kaikki vauhdikkaammat ideat.

Peruskysymysten äärellä

Hmmmm.

Ääni-improvisaatiot vai moderni taidetanssi – kumpi on paskempaa?

Erittäin vaikea päättää.

Pakko tuijottaa

Finaali. Koko perhe katsoo.

Pakko tanssia on ollut mun kevään valo. Upeita, lahjakkaita ihmisiä tekemässä taitojensa huipulla erilaisia tanssijuttuja. Ohjelmalla on kuulemma olleet riittämättömät katsojaluvut. Niin, onhan se varmaan helpompi katsoa BB-talon idioottien alentavan itsensä, mutta onko se oikeasti palkitsevampaa? En ihan saa siitä langanpäästä kiinni. Kuvittelisin, että itseäni fiksumpien ja taidokkaampien seura olisi kiinnostavampaa, olipa se live-elämää tai virtuaalista seuraa.

Kilpailusta: ihan sama kuka voitti. Kaikki ryhmät ja yksilöt oli Suomen huippua omassa lajissaan. Myös ne ennen finaalia tippuneet.

Tv-uutisia

Stephen Fryn Sanojen planeetta loppui. Onneksi Pakko tanssia jatkaa edelleen. Kumpikin omalla tavallaan varsin päräyttäviä. Yhtäkkiä Suomessa on ihan helvetisti hyviä ja tosi loistavia tanssijoita. Hienoa! Tunnustuksen perään huudeltiin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun jyväskyläläinen showtanssiryhmä (name droppauksen vuoksi: tuttuja) kävi voittamassa maailmanmestaruuden eikä ketään kiinnostanut. Saattaisi muuten huudattaa mediaa ihan toisella lailla nyt. Tanssin nousu yleisen kiinnostuksen kohteeksi on fantastista, semminkin kun moista ei uskonut ikinä näkevänsä.

Katsoin myös Pasilan viimeisen jakson. Tosi hauska ja pitkä behind the scenes -kohtaus :-)

Tämä täältä Areena-katsomosta. Hyvää illanjatkoa.

Menkää joku kun ite en voi

Ajattelin nyt mainostaa, kun huomasin tämän. Olisin ite hirveän innoissani muuten – vanhusten katutanssiryhmä WUUHUU! – mutta kun en pysty. Fyysisesti siis. Mut joku pystyy!

Kuvan voi klikata isommaksi

Repeilyä koko päivä

Tällaisia päiviä hiukan enemmän pliis.

Pinnasin aamiaisesta koska jo yhdeltä oli luvassa thaikkuruokaa ja rupattelua vanhan kamun kans. En saanut häntä kuitenkaan mukaan loppupäivän rientoihin mut ei se mitn, Pirittaan oli nimittäin tullut noin puoli maailmaa koiralässyä todistamaan.

Jo kaukaa näkyi, että paljonhan niitä on. Myös ihmisiä.

Taas tapahtui se jännä, että kun on liikkeellä yksinään, saa helposti parhaan paikan. Niin pääsin nytkin terassille toka riviin, lava suoraan edessä. Mainiota lässytystä – varsinkin ne kaapin kokoiset ukot jotka lässyttivät kouraansa mahtuvalle lapaselleen… no, ei voi valittaa, siinä oli komiikka tiukasti läsnä :-D Lässyttäjiä löytyi ihan nelivuotiaista vanhoihin ihmisiin, oli tervettä ja vammaista, suomalaista ja ulkkaria. Sikäli kun kuulin, lässytystä suoritettiin ainakin neljällä ihmiskielellä; mongerrukset, puputukset ja uiuit lisäksi.

Aikuisten kisan juontaja ja talon tarjoama pehmorekku niille lässyttäjille joilla ei ole omaa koiraa mukana.

Lasten osuuden spiikkeri.

Stand-uphemmo Ferrix näyttää mallia, mutta koira ei suhtaudu luottavaisesti tilanteeseen…

Missasin huvittavimman korsto-ja-hauva -yhdistelmän mutta oli tääkin ihan söpö.

Jotkut laskivat taiteellisen vaikutelman varaan.

Tällä lässytettävällä oli omat kannattajajoukot lakanoineen mukana.

Jaa, kuka voitti? Emmä tiedä. Katsoin vain suoritukset läpi, koska musta se oli se hauska osuus. Varmaan tulos on huomenna Hesarissa. Ainakin kameroita oli paikalla siihen malliin, että vissiin joka tv-kanavallakin näkyy kuvaa. Sitäpaitsi mulla alkoi olla kiirus kohti Kokoteatteria, jossa oli tämmöinen tarjolla:

Eikä ny vallan huono ollutkaan. Tosin 24e tunnin showsta… no jaa, toisaalta olen päässyt niin monesti ilmatteeks Savoyhin, että voihan sitä joskus maksaa jonnekin hävittömiäkin. Tasautuu silleen. Sitäpaitsi tuohon kuului koko illan jamit teatterilla, oma vika kun en jäänyt.

Nyt on muuten selkä kipee. Liikaa istumista vaikka kävelin kaikki mahdolliset välit. Huoh.

EDIT Täällähän se uutinen jo onkin. Mä arvasin että sprinttisarjan voittaa tää Samuli Forsblom (just se korsto ja Cesar-niminen hitupieni rukkanen) koska se sai yleisön huutamaan ja vislaamaan ekana :-)

TOKA EDIT HS 11.6. kuva kilpailusta, hei meikä pääs mukaan!

Monster Truck

Käyn siis nykyään työpaikan jumpassa kerran viikossa. Se on hienoa viihdettä, varsinkin muille. Mun koreografinen erityislaatu jotenkin ihan puhkeaa kukkaan näissä sessioissa.

Mähän olen siis ihminen, joka on joutunut enemmän kuin pari kertaa pysähtymään portaita laskeutuessaan, koska askeleet on alkaneet mennä väärin ja sekaisin.

Olen kerran päässyt tanssimaan näyttämölle. Se oli elämäni now-or-never -tilanne, sillä se teatteri oli mun perustama, enkä missään muussa teatterissa olisi a) päässyt b) uskaltanut mennä edes heiluttamaan kättä tanakassa haara-asennossa sinne takariviin. Takariviin päädyin, koska maailman yksinkertaisin vasen-eteen-viereen-taakse-viereen oikea-eteen-viereen-taakse-viereen-käännös osoittautui tietenkin liian vaikeaksi mulle. Porukassa oli ihmisiä, jotka väittivät olevansa maailman huonoimpia oppimaan askelia, mutta mun teutaroinnin nähtyään joutuivat myöntämään että joo, voittaja on löytynyt.

Samoin työpaikan jumpassa jähmetyn aina kun sanotaan ”vasen käsi ja oikea jalka” koska siinä kohtaa aivoissa alkaa rätistä. ”Siis… miten?” Pitäisi kuulemma yrittää olla ajattelematta ja tehdä vain yhtä luontevasti kuin kävely. Jaa, kävely, mun lempparia.

Ja kuitenkin, mähän olen tanssinut enemmän kuin moni muu. Vietin koko 90-luvun alun käytännössä lattialla. Mun on ihan helppo tehdä kaikenlaista, kunhan saan tehdä yksin ja kenestäkään riippumatta ja mieluiten kenenkään katsomatta ja varsinkin vailla kenenkään koreografiaa. Ihailen ja kummastelen tosi paljon näitä flash mobbeja ja muita isoja tanssivirityksiä, koska nehän on ihan amatöörien touhua ja kuitenkin ne näyttää aina mahtavilta, koska kaikki tekee vähintään tarpeeksi kohdalleen. Ja tiedän, että itse en pystyisi edes ”vähintään tarpeeksiin”. Pystyisin treenauttamaan ja ohjaamaan sen porukan, mutta en pystyisi tanssimaan kahta askelta koreografiaa.

Mutta muuten se jumppaa on kyl hieno. Sieltä saa kupattua paljon uusia liikkeitä, jotka piristää omaa kotijumppaa ihan älyttömästi, ja ovat myös tehokkaita. Nyt äsken kuppelehdin läpi niitä sarjoja joita meille opetettiin syvien vatsa- ja selkälihasten herättelemiseksi. Oikeasti tuntui erilaiselta kuin mun omat säälijumpat.

NIDA – Drama School

Nauhoitin tämän silloin kun se tuli Suomen teeveestä. Veikkaan, että tuohon aikaan ei vielä edes puhuttu tosi-tv:stä (siis että termi ei ollut tuttu saati vakiintunut) vaikka esim. juuri tuo ohjelma on parhaimmillaan sitä. Ei idiootteja apinoita, ei suljettuja taloja, ei känniinjuottamista eikä puolipakollista nuhjuista peitonheiluttelua. Fiksuja, kauniita nuoria ihmisiä tsemppaamassa todellisissa koulutusolosuhteissa, oikeassa elämässä.

Aloin katsoa sarjaa uudestaan nyt viikonloppuna. Jestas että se on koukuttava! Nyt olen jo oppinut, että päästän irti heti kun tulee se hetki että voi lopettaa. Ja niitä hetkiä on harvassa. On ihan perkeleen hyvä sarja meille, joita yhtään kiinnostaa teatteri, leffat, näytteleminen ja skarppaaminen. Nida <3 Home of the brave :-)

Kelpaa

Tosi jymäkät bassot – kuin tavarajuna kulkisi koko ajan kämpän ohi. HEI NAAPURIT, TÄLTÄ TEIDÄN BASSOT KUULOSTAA MYÖS KESKELLÄ YÖTÄ! —> DJ Orkidean 20-vuotisjuhlalevy

Levyn sisäkannessa on lujasti tarinaa technon ja trancen leviämisestä Helsingin klubipiireissä (ja hiukan myös muualla). Taas osastoa ”tämänkin menetin, kun asuin väärällä paikkakunnalla”. No, olihan meilläkin bileitä mutta tosi harvakseltaan verrattuna Hgin tarjontaan. Levyn liiteteksteistä löytyi myös kiitettävästi tuttuja nimiä live-elämän puolelta – jopa työkavereita :-D

Pöh

Voihan hitto tuon Footloosen kanssa! Okei, tanssileffoja ei mennä katsomaan juonen takia, vaan tanssin ja näyttävän spektaakkelin. Mutta jos tanssia on liian vähän… mitä jää? Ja niin se vaan on, että tanssileffaksi Footloosessa on tanssia liian vähän. Pöh.