Ihan hyväkin varmaan, että välillä osuu käsiin näitä kirjoja, joissa voi hyppiä yli niin pajon turhaa lärinää, että koko homma on hoidettu parissa tunnissa. Kuitenkaan päässä kulkevan filmin katkeamatta. Koska pitäähän se päänsisäinen leffa silti nähdä, vaikka juoni olisikin kirjoitettu löysästi tai tylsästi tai laahaavasti.
Olen varmaan joskus lukenut Dean Koonzia ja päätellyt, että liian kliseistä mulle. Onhan noita muitakin kirjoittajakoneita, jotka lykkää maneereitaan tekstiin ärsyttävän paljon – Läckbergin cliffhangerit, Nesbøn laskelmoidut julmuudet esim. ja siis myös Koonzin liibalaabat, jonka puolivahingossa lainasin ja tahallani selasin läpi. Yhtään ei haitannut, vaikka luin vain sivun sieltä, toisen täältä. Pysyin kärryillä ihan hyvin, koska tekstissä oli niin paljon kuvailevaa hölinää. Siis miksi kiinnostaisi jokin jasmiinintuoksu ja hyttyset, jos tuntematon ukko ammuttiin just kadulle? Menis toikin kysymään Malcolm Mackaylta, miten kirjoitetaan.
– – – –
Jukka Hankamäki blogaa yleensä hyvin napakasti ja monasti kiinnostavasti. Tämä uusin päivitys tuo eteen pari kirjaa, jotka saattaa olla hyvinkin ei-liibalaabaa, ja tuo Kääriäisen kirja pitää nyt ihan ehdottomasti lukea. Mua on vuosikaudet ärsyttänyt suomalaisten sinisilmäisyys kehitysavun suhteen, vaikka jo Matti J. Pulkkisen kirja Romaanihenkilön kuolema (1985) vinkkasi lujaa, että silmiä kannattaisi avata. No, henkilökohtaisesti en ole mitään hävinnyt, pistän roposeni eläinten avuksi, koska kaikki eläinten hankaluudet on kuitenkin ihmisen aiheuttamia. Ihmisistä huolehtijoita riittää ilman muakin.