Category Archives: tuolla kaukana

Auttaisitko Susannan työtä Gilillä?

Normaali

Oon puhunut tästä Susannasta, joka tekee hienoa kissaklinikkatyötä penninjeesuksilla ja vapaaehtoisapujen turvin Gili Trawangilla. Susanna on pitänyt koko matkansa (ei kai se enää mikään matka ole, kolmas vuosi menossa) ajan hauskaa blogia moottoripuuma.blogspot.com, ja kissojen hyvinvointiasioiden ottaessa koko ajan isomman osan elämää, Susanna avasi myös englanninkielisen Cats of Gili -blogin. Tuorein 16-päiväinen rankka kissaklinikka on pidetty juuri tammikuussa, ja kummassakin blogissa kerrotaan tunnoista klinikan aikana ja jälkeen.

Susannan työ kaiken organisoimisessa on ollut huomionarvoista, jättimäistä ja yhden ihmisen osuudeksi ilman palkkaa aika ainutlaatuista. Jaksamista ei riitä loputtomiin, varsinkin kun olosuhteet ovat mitä ovat. Ei siellä mitään eläinlääkärien vastaanottoja ole. Rahalla tietysti saisi mitä vaan, mutta mistä ne rahat?

Moottoripuuma-blogissa Susanna kirjoittaa näin:

”Fakta: tänne tarvitaan pysyvä eläinklinikka. Fakta: miun on saatava tää kissaklinikka homma sellaseks että oikeasti veän tätä itte. Fakta: tarvin apua. Muita ihmisiä auttamaan ja jakamaan ja tekemään. Fakta: tarvin tästä itelleni enemmän palkkaa, koska loppuu lysti lyhkäseen, jos en ehi elättämään itteeni tän homman ohessa. Fakta: tarvin oman rahotuksen klinikkatoiminnalle, jotta voin suunnitella itte millon on klinikoita, eikä miun tarvi kerjätä muilta tahoilta suostumusta (ja saaha vastauksia joissa sanotaan että tässä pitää nyt keskittyä muihinkin asioihin kun kissoihin plus meni liikaa rahaa viime klinikkaan plus rahojen pitäis mennä enemmän meren suojeluun eli kattellaan loppuvuodesta uuelleen). Fakta: tarvin sinne Mordoriin jonkun joka siellä päässä säätäis asioita.

Mainittakoon vielä, että Pallirahaston rahat ja Kissaplokin lahjotusnappulan kautta tulleet rahat on kaikki pennilleen sellasta, jonka päällä miä istun. Niistä ei mene penniäkään minkään näsäviisaitten hippien iltapaloihin ja espressoihin ja smoothieihin, vaan joka lati menee tasan ja tismalleen kissoille. Siitä miä piän hualen ja sen asian kanssa olen tinkimätön natsi.”

Kahdellakymmenellä tuhannella eurolla Susannan naapurista saisi jo tontin eläinklinikalle. Tuon postauksen kommenteissa joku ehdotti, että tuhannelta suomalaiselta 20 e täyttää jo melko hyvin tuon 20 000. Eikä ole ihan mahdoton keissi saada tuhat kissanystävää tukemaan Susannan vapaaehtoista ja paneutuvaa työtä. Paljon muitakin tarpeita asiassa on, mutta tämä on nyt se, mitä itse pystyn auttamaan kirjoittamalla tämän jutun tänne.

Cats of Gilin puolelta löytyy PayPal-nappula joka mahdollistaa lahjoitukset luotettavasti. Susannalta saa myös tilinumeron jos haluaa laittaa mieluummin pankkiin. Huomatkaa, että kustannukset jossain Gilillä on ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Jos sen kaksikymppisen sijaan pystyy laittamaan vaikka 50 e niin sillä saa jo monta kissaa steriloitua tai ostettua kasan lääkkeitä tai rokotteita.

Susanna on täysin luotettava ihminen. Auttakaa häntä jaksamaan olemalla mukana tässä työssä, edes näin ”etänä”, joo?

Iik EU!

Normaali

Luen harvakseltaan Ilkka Remeksiä, musta se on vähän samaan tapaan konemainen ja laskelmoiva kuin Nesbø. Mutta äsken luin taas yhden. Tää Omertan liitto on siitä metka tapaus, että näin pipoaikaan eli litteällä tukalla kannattaa lukea kirjan dokumentaariset liitteet ensin, ne nimittäin nostaa tukan pystyyn aika hyvin. EU ja varsinkin se Brysselin jengi, mikä mafia! Jopa EU:n sisällä oleva valvontaelin on ihan yhtä tyhjän kanssa, koska kun sinne ilmoittaa jonkun EU-tyypin rosvonelkeistä, rosvo saa ylennyksen ja nollan lisää palkkaan, kun taas ilmoittaja nukkuu kalojen kanssa. Plus että verovaroilla kerättyjä rahoja tietenkin jaetaan vanhalla hyvällä sulle-mulle-ja-meidän-kamuille -periaatteella aika näyttävän huolettomasti. Koska kukaan ei koskaan joudu vastuuseen mistään… mitä väliä?

Huu! Liitteet oli järkymmät kuin itse tarina, vaikka ne toisiaan heijastaakin. Jäin ihan miettimään, miksi aikoinaan äänestin EU:n puolesta. Kai se oli se ”ei meidän kannata jäädä tänne pimeään ja kylmään nurkkaan yksinään”. En oo kyllä ollenkaan varma, että enää olisin samaa mieltä. En nyt sanoisi, että Norjallakaan niin huonosti menee, ilman jäsenyyttä. Nyt jäseniksi on pyrkimässä myös kaikki kuumakallet, jotka saa sodan aikaan mistä vaan ja tarvitsevat rahaa niin perkeleesti muutenkin. Hyvä meininki.

Kaksi koodikirjaa

Normaali

Inhosin Da Vinci -koodia tosi paljon. Ärsytti, kun kirjailija piti lukijoita ihan apinoina ja luennoi pitkiä pätkiä suht tavallisista kulttuurihistorian jne. asioista. Vielä enemmän ärsytti, että luennointi oli puettu kirjassa niin, että joku ukko valaisi koko ajan jotain naispuolista tutkijaa näistä alkeisjupinoista. Ihan kuin tutkija ei nyt jumalauta tietäis yhtään mitään omasta alastaan, ja sitä pitäis muutenkin suojella pahalta maailmalta. Niisk niisk söppö söppö ihq ihq.

Vastikään lukemani Einstein-koodi menee melkein samaan läjään, mutta ei ihan. Siinäkin luennoidaan oikein turbovaihteella kappleesta toiseen. Kansantajuistetaan fysiikan keskeisimmät isot teoriat, käydään läpi isot uskonnot ja maailmansyntyteoriaa ja niin edelleen – näist tulee kuulkaas paksu jännäri. Ärsyttävyyttä vähensi aika paljon, että yleensä luennointi (eli lukijan opettaminen) tapahtui henkilöiden kesken mieheltä miehelle, ja että kerronnassa päädyttiin harvoin ihan älyttömyyksiin (kuten että historiantutkija muka tuntee kabbalan kuin oman kämmenensä, mutta ei sit tiedä mitään buddhisdmista – joo niin var-maan!). Kaikkiaan Einstein-koodi on rakennettu varsin ”sokraattiseksi”, dialogiseksi kirjaksi, ja sen kestää tai sit ei.

Da Vinci -koodia suuremmat rispektit Einstein-hurina saa loppuratkaisunsa tähden. Lopussa esitetty visio ja tulkinta siitä, mitä Einstein tarkoitti koodillaan, saa aivon vääntymään hetkeksi sijoiltaan, koska yhtäkkiä ihmisen pitääkin nostaa katse omasta rakkaasta navastaan ja yrittää ajatella niin isossa mittakaavassa että silmiin sattuu. Oikeesti, hitsi. Tavallisessa elämässä(ni) ”big picture” tarkoittaa sitä, jos osaa ajatella vaikka hiukan Suomen rajojen ulkopuolelle ja vau, sit onkin jo kosmopoliitti. Einstein-koodissa moisella ei pääse edes kärpäseksi lähtökuopan reunalle. Kaaret on niin isoja että huippaa.

Kumpikin kirjailija on velkaa Umberto Ecolle, ja varsinkin Foucaultin heilurille*), joka ei lähde hyllystäni ikinä. Olen lukenut sen ihan piruuttaan suomen lisäksi melkein kokonaan jopa italiaksi, vaikka olen opiskellut italiaa vain vuoden, joskus kivikaudella. Olen siis melko fani :-)

*) kiukuttelin monta vuotta siitä, kun kirjan nimi kirjoitetaan ”väärin”, senhän pitäisi olla ”Foucault’n”. Kunnes Aru sitten vihdoin kertoi, että tekstissä käännöksiä tehdään silmää, ei korvaa varten. Eksoottista! Tuotakaan en tiennyt!

Noup

Normaali

Olen katsonut jotakuinkin kaikki näistä häriinnyttäviksi nimetyistä elokuvista. Mutta en pystynyt lukemaan Laura Gustafssonin Anomaliaa. Se on vaan niin paha. Ei huono, mutta paha. Rankka. Nää teatterintekijät osaa ja uskaltaa sanoa ja provosoida. Monet niistä osaa myös kirjoittaa, kuten LG. Ekan pitemmän tarinan – lentoemäntäjutun – luin, loput piti vain selata koska ei… vaan… kyennyt ihminen.

WRS sanoi tuolla aiemmin, että luetun tekstin aivot ottaa tosissaan, koska ei niitä alunperinkään ole ohjelmoitu muulla lailla. Anomaliaa yrittäessä koin tään varsin täysin. Lisäksi (onneksi) mun aivot sanoivat, että pistät hullu ton kirjan pois nyt heti, sun pitsiniska on ihan liian herkkä tällaisiin juttuihin.

Sata syytä olla tyytyväinen!

Normaali

Sain itseni pungerrettua perjantai-iltana ulos. BAARIIN. Ihme! J. Aholan keikka. Pakko voittaa laiskuus!

J.Ahola, se on kuulkaas kaunis mies. Kattokaa sen naamaa ja pökrätkää. Jesssstas.

(pöllitty kuva)

(pöllitty kuva)

Ja karismaattinen. Osaa laulaakin; maneereja tietysti on mutta kellä esiintyjällä ei. Mikä parasta: keikka alkoi 19, tarkoittaa sitä että ihmisvanhus saattaa olla kotona jo 21. Eikä edes pääsymaksua. NÄIN JUURI tään pitää mennä! Parasta oli tietty, että sain itselleni myös järkättyä esteettömän näköalan esiintyjien nurkkaan, ja samalla sain oman pöydän.

Aholan takia kävin nyt Stonesissa ekaa kertaa, en ehkä viimeistä. Poke ja tarjoilijat oli suunnattoman ystävällisiä. Poitsu, joka toi mulle kasvisburgerin, taputti käsivarttani mennen tullen. Tirsk! Ei ehkä ihan hetero, ei mua hetskut paljo taputtele ;-] Ja typykkäinen myöhemmin kysyi, onko ilta mennyt kivasti ja tulinko ihan keikan takia. En peitellyt, että ilta meni tosiaankin plussamerkillä koko matkan.

Ajatelkaa, jos olisin sellainen uuvatti, joka ei osaa mennä yksinään mihinkään – niinpä olis tämäkin jäänyt kokematta. Ja moni muu huippujuttu. Zepa laaavs J.Ahola :-))

(täs pätkä huonoo videoo)

Loput viiskyt syytä olla tyytyväinen toimitti myös suomalainen mies, yllättävää kyllä. Vahingossa otin kirjastosta Hannu Raittilan uuden kirjan Terminaali. Olisko takakannen teksti ollut jotenkin puolilupaava vai mitä, ihan hirveesti en ole suomalaisia kirjailijoita harrastanut, kun niistä ei ikinä tiedä, onko päästy irti sota-kärsimys-nälkä-kärsimys-viina-kärsimys-idiotia-kärsimys -osastosta. No kuitenkin, Raittila toimitti eteeni kiehtovia kehitelmiä, esim. tämä lentokenttähengaajien elististinen alakulttuuri (jonka Raittila väittää olevan totta ja tutkimustakin tehty HY:ssä – Google ei löydä…). Tosi huima juttu: tytöt alkaa lorvailla lentokentällä, tutustua työntekijöihin, autella vähän siellä täällä, ja kohta niillä on staffissa niin paljon tuttuja, että ne voi liikkua kentällä vapaasti ja siitä vielä eteenpäin, alkavat saada lentoja halvalla.

Viihtyisää?

Viihtyisää?

Raittilan kirjassa tyttökaverukset tosiaankin sitten lentelevät, ei niinkään kaupungista toiseen vaan kentältä toiselle. Mitä oudompi kenttä, sitä enemmän saa pisteitä. Erityinen onni potkaisee kun 9/11 iskee ja tyttöjen kone ohjataan USA:n ulkopuolelle Halifaxiin. Tytöt jäävät työskentelemään terrori-iskun seurauksiin Halifaxin kentälle (kaikki Kanadan kentät on täynnä koneita ja matkustajia, koska USA ei päästä mitään laskeutumaan maahan) ja sitä kautta saavat rankkaa taputusta selkään ja ihan luvan kanssa myöhemmin tekevät USAn kentillä jotakuinkin mitä lystäävät. Ja sehän vaan heille sopii!

Kirjassa on tietysti paljon muutakin, mutta tää oli itselleni kiehtovin juttu, ihan jotain uutta elämäntapaa. Veikkaan, että Raittila on myös joutunut kahlaamaan yhtä sun toista itselleen uutta, ennen kuin on saanut koko tarinan kehrättyä kasaan. Rämäkät kehut on myös saanut hän. Lukekaa linkistä oikea arvostelu, mie jään nyt mehuilemaan ihan näihin omiin lemppareihini.

EDIT Raittila ja Terminaali Areenassa

Pätkii

Normaali

Täti ei taas tajua. Arman ja Viimeinen ristiretki (Jimillä, jos joku ei tiedä). Twitterissä kävi mekkala etukäteen, ja käy tietysti edelleen. Ihmiset palvoo ja itkee ja saa sydämentykytyksiä, kun jaksot on niin mielettömii ja Arman on niin kova.

Olen nyt katsonut ne kaksi jaksoa, jotka on esitetty. Hyvät puolet on ohjelmaidea sinänsä ja se, että kuvatusta materiaalista oikeasti näkee toisenlaista elämää ja ehkä se ruuvaa jonkun mielessä asioita realistisempaan mittakaavaan. Jos ei ole ennen nähnyt, meinaan. Tabula rasa. Mutta en mä saa itseäni palvomaan sitä, että joku menee tilapäisesti kokemaan köyhempää tai vaarallisempaa elämää kuvausryhmän kanssa. Kamerat otetaan positiivisella uteliaisuudella vastaan melkein missä vaan, sillä ihmisten palo erityisasemaan – vaikkapa julkisuuteen, leffaan – on kova. Ja siten kamera on myös turistiukon suojakeino samalla kun hän näkee ja tekee tosielämän draamaa.

Koko ajan kun katsoin jaksoja, mielessä pyöri ne Twitterin ihastuneet ja kyyneleiset kommentit, enkä millään pystynyt kytkemään niitä siihen mitä katsoin. Kuvittelin kirjoittavani itse Twitteriin vastaavaa ”Arman sä oot maailman kovin jätkä” ja melkein puklu pyrki suuhun. En vaan tajua yhteyttä palvonnan ja näiden filmien välillä. Eikö porukat tajua, että näissä on ennakkosuunnitelma, paikalliset fixaajat, diilit ja kamerat läsnä, vai mikä vikana? Ja että Arman itse nostattaa draamaa kuvauksillaan ja repliikeillään? Ei sitä nyt niin vaikea ole nähdä, jos on ikinä katsonut telkkaria.

Kuiden vaihteessa

Normaali

Viimeinen lomapäivä. Ei tätä saa kuulostamaan kovinkaan dramaattiselta. Huomenna käyn työ-töissä ja perjantaina työ-etäpäivä. Sitten on taas kaksi päivää lomafiiliksiä. Seuraava viikkokin on vielä äärimmäisen höttöinen duunin suhteen, mutta elän toivossa että wanha kamuni saattaisi tulla kaupunkiin. Ja toisen kamun näyttelynavajaiset on myös ensi viikolla. Sosieteerausta, jee!

Tämän vuoden loppukesän vietän fiksusti. En ole ostanut yhtään lippua Juhlaviikoille enkä edes tiedä milloin URB alkaa. Tähtään kahteen settiin: Helsinki Comedy Festival (koska niin paljon naurua ei ole etteikö mulle kelpaisi lisää) ja R&A (koska ei voi olla ilmankaan). Elo-syyskuun vaihteessa on hetken aikaa hektisempää duunissa, mutta pääperiaatteessa voin katsoa loman jatkuvan syyskuun loppuun asti.

Siitä olen vaan tosi surullinen että mun jalat on nyt niin paskat :-( Pystyisi nauttimaan kaikesta niin paljon paremmin, kun ei tarviis mittailla, käveliskö liikaa vai sopivasti. Loman aikaan olen monasti saldonnut pikku kävelyistäni tunnin per päivä, ja se on usein ollut ihan ylärajoilla tai jopa liikaa.

Mieli tekisi lähteä Tukholmaan, siellä on sekä Gaultierin että Helmut Newtonin näyttelyt 29.9. saakka.

Matkoilla

Normaali

Hämeenlinnassa oli hauska ylläri tää poliisin löytötavarakauppa. Eihän sinne pitänyt mennä, mutku teatterin pukuvuokraamo oli siinä vieressä ja… enhän mä mitään tarvitse. Mutku oli ihan hyvä hiiri parilla eurolla ja mun työpaikalta lainattu kotihiiri oli just alkanut ämpyttää. Ja sit oli niitä macin kaapeleita ja… silleen. Niitä sitten tuli vähän osteltuu kun eivät maksaneet juuri mitään. Kaapeleista ei ole vielä käyttöhavaintoo, mutta hiiri on ainakin parempi kuin kotihiiri!

Hämeentien kirpparilta sieltäkään mitään pitänyt, mutta yks Anne Holt ja yks Westlake tarttui väkisin mukaan, ajatuksella että niistä pääsee eroon myöhemmin ihan vain ratikkaan jättämällä. Ja vierailun isäntäväelle ostin Vadelmavenepakolaisen, koska hekin tarvii Tena-nauruja kuten meistä kaikki ;-)

Tää porukka, juuri se joilla on mieletön vanha talo Hämiksessä. Olen kuvannut talon ja ulkorakennukset sisältä ja ulkoa mennen tullen & pitkin ja poikin, joten en ottanut enää oikeaa kameraa mukaan. Mut hitsi, nyt vasta kiertelin pihalla! Ois pitänyt ehkä olla jotain muuta kuin känkkäkamera. En ole vuosiin jos ikinä nähnyt sellaisia vanhoja puunvänkkyröitä ja rauhaan jätettyjä naavapartoja. Ruohikko oli leikattu, mutta piha muuten jätetty as it was. Hyvä valinta. Soi hienosti yhteen sen vanhan käsityöläisten rakentaman talon kanssa.

puu8

puu4